En tiedä miksi, mutta mua ahistaa. Se ei ole sitä samaa ahistusta kuin ennen. Tai on, jotain tuttua tässä ahistuksessa on.
Tämä ahistus ei kuitenkaan pidä mua neljän seinän sisällä. Se lamaannuttaa jonkin verran, koska se on sellainen ahistus pilvi, mutta ei se silti virallisesti estä mua tekemästä asioita.
Enkä ole edes ole varma onko tämä ahdistusta vai jotain.. vakavempaa?
Epäilykset viistävät ilmaa samaan aikaan kun nautin elämästä. On niin paljon kysymyksiä ja epävarmuutta, mutta silti ihmiset yrittävät vakuttaa että kaikki on hyvin?
Toisaalta viesti on se, että pitää tehdä sitä mitä haluaa tehdä. Mutta en minä tiedä mitä minä haluan tehdä.
Ajoittain tulee myös sellainen rauha, joka vie koko olemisen uudelle tasolle. Silloin sitä ymmärtää, että kaikki on hyvin ja kaikki tulee päätymään hyvin. Joissain asioissa tulee myös sellainen "FUCK YEAH" -olo. Mikä on kiva olo.
Silti seuraavana aamuna miettii sängynreunalla, että onko elämä oikeasti tässä.
