Selvisin suuresta seikkailustani Raaheen ja takaisin. Jalkaan iskeytynyt mustelma on vihdoin alkanu jo häivetä uudestaan ja varmaan katoaa Sunnuntaihin mennessä, jalassahan se ehti kiikkua jo melkein 2 viikkoa. Mustelmalle aika pitkä aika.
Reissun jälkeen tein uuden reissun fiktioon ja pelastin universumin. Vaihteeksi suurella rakkaudella ja verta valuvana, niin kuin aina tuommoisssa väkivalta peleissä. Uusi aika ja uusi vuosi siintää edessä päin ja mittailen pidentyneitä päiviä. Katselen täyttyvää kuuta ja välttelen elämää tietyiltä osin lahjakkaasti. Se vain tuntuu nyt helpommalta, mutta pian on minunkin aika ryhdistäytyä ja nostaa pääni. Ottaa askel aurinkoon ja sanoa että minähän olen. Enkä vain kuvittele olevani.
Suuria suunnitelmia tulevaisuuteen, vaikka nykyiseen hetkeenkin on vaikea keskittyä. Hirveästi haluaisi tehdä ja kokea, mutta löydän silti itseni neljän seinän sisältä. Nauran ja päästän riemunkiljahduksia juostessani umpihangessa koiran kanssa, mutta silti parhaimmalta tuntuu kun on joku muu kuin oma itsensä.
Mitä tapahtui suurille unelmille ja niiden tavoittelemiselle?
