Bleed It Out

Ajattelen, että olen positiivinen ihminen. Sellainen, joka hakee sen hopeisen reunuksen ties minkälaisen ukkospilven ympärille. Sillä asiahan on niin, että mikään ei ole elämässä yhtä pysyvää kuin muutos. Kaikki tapahtuu yhdellä kertaa ja ei ollenkaan, mutta silti joitain asioita saattaa jäädä vatvomaan - ehkä jopa vuosiksi.

Elä ja anna toisten elää, on myös sellainen asia mitä tulee joskus mietittyä. Varsinkin kun on (jälleen kerran) käynyt pohjalla ja alkaa taas hitaasti kivuta siitä ylöspäin. Välillä se on raskasta, ei haluaisi mutta sitten taas huomaa kipittävänsä niitä portaita oikein urakalla. Ehkä siksi, että sitä tietää että siihen pystyy - näinhän se on aina ennenkin mennyt.

Silti on hyvä juttu, että osaa päästää asioista irti. Sellaisista asioista joiden vatvomisesta ei ole mitään hyötyä, niistähän tulee lopuksi vain paha mieli. Ei se asia muutu sillä, että sitä jäisi vatvomaan. Yritän jakaa tätä neuvoa ystävilleni, mutta harvemmin itselleni. Eilen tuli taas todettua, että nii-in nii-in. Kyllä minäkin olen jäänyt vatvomaan, ehkä myös aika pahasti.

Yritän pitää pääni pinnalla ja selvitä ties mistä, se on ollut se stradegia jonka avulla on selvitty. Juurikin siitä kaikesta joka menee kategoriaan "ties mitä". Silti tuntuu huvittavalta, että vuosi vuoden jälkeen palaan siihen samaan hetkeen, samaan muistoon vanhaan. Samaan katkeruuteen ja vihaan, samaan inhottavaan syöksykierteeseen. Tapahtuma sijoittuu elämässäni kohta noin seitsemän vuotta taaksepäin olevaan aikaan. Urgh. Ajatuskin, että pitäisi vielä eilisen jälkeen sitä vatvoa tuntuu turhalta, mutta tiedän kuitenkin että niin on nyt tehtävä. Tällä tekstillä, näillä sanoilla on tarkoitus. Jos ei muuta, niin että voin sitten palata näihin joskus tulevaisuudessa kun olen unohtanut näiden olemassa olon. Vähän samalla tavalla kun en muista mitä kirjoitan ihmisille kirjeissä, todistetusti.

Tämä suuri tradegia, suuri ärsytyksen ja vitutuksen kohde joka aina tänäkin päivänä minua kiehuttaa on se syksy kun lopetin koripallon. Ei kyllä sinänsä se, että lopetin tuon harrastuksen (jota olin jo harrastanut 11 vuotta) vaan ne syyt miksi niin tein. Tietenkin se hetki, kun päätin että nyt riitti ja että en jaksa oli jo monen vuoden tulos. Silti se tuntuu pahalta, koska edelleen ajattelen että sinä syksynä minä vain luovutin. Siis ihan oikeasti näin ajattelen, vaikka eihän se nyt niin ole mustavalkoista. Lähinnä miksi silloin aikoinaan kallistuin siihen, että rakas harrastus saa nyt jäädä, oli se luottamuksen ja uskon puute. Ei ole kivaa harrastaa jotain mitä rakastaa, kun osa siitä tukiverkosta joka siinä ympärilläsi pyörii ei luota sinuun pelaajana tai urheilijana.

Tietenkin voin myöntää, että en ollut se joukkueen pelaaja jolla oli parhain kunto tai parhain tulostaulukko. Sehän oli jo tiedetty fakta, mutta silti ne kaikki hyvät asiat minusta pelaajani unohtuivat noiden taakse ja ehkä myös sen taakse että olin.. vanhempi pelaaja? En tiedä, en jaksa ajatella. Silti se otti itsetuntooni niin pelaajana, varsinkin kokeneena sellaisena, että istun kotipelit vaikka on tiukkatilanne ja on vähän pelaajia/muuta pelin sisäistä draamaa. Minua ei laiteta kentälle, vaikka olenkin kokenut pelaaja. Pitäisin pään kylmänä ja auttaisin joukkueeni voittoon mahdollisuuksieni mukaan. Niin harvemmin kävi, sen sijaan katsoin kerta kerran jälkeen kun minua kokemattomampi pelaaja laitettiin sellaisiin pattitilanteisiin. Joskus se kannatti, sitä en tietenkään kiellä. Olisin silti halunnut pelata, siis ihan oikeasti. Mikään ei syö pelaajan motivaatiota enemmän kuin istua melkein kaikki kotipelit, vaikka kävin tunnollisesti kaikki treenit mitä piti.

Ehkä valmennusjohto yritti sitten aikoinaan paikata asiaa sillä, että kun oli vieraspeli jossain niin sain kyllä peliaikaa. Ihan riittämiin, ehkä liikaakin. Varsinkin kun olin tottunut, että en sitä saa. Kun olin tottunut, että ei luoteta, ei uskota. Tietenkin se hieman hiveli itsetuntoa, mutta ei todellakaan tarpeeksi. Siinä vaiheessa kun kipusimme taas takaisin bussiin kotimatkalle, tiesin mitä oli tulossa. Seuraavan viikonlopun kotipelin istuin joko vaihtopenkillä tai en ollut edes kokoonpanossa, vaikka olisin ollut kirjaimellisesti vieraspelin tähtipelaaja.

Mutta turha sitä on menneitä muistella, vai mitä? Noh, tuollaisen vuoden (tai muutaman, ei voi muistaa) jälkeen päätin että en jaksa enää. Otti voimille se, että piti koko ajan olla varautunut siihen "teet mitä tahansa, häviät" mentaliteettiin. Huvittavinta oli ehkä, kun sitten ilmoitin että lopetan niin se tuli jotenkin kovin suurena yllätyksenä. Puhuttiin hukkaan menevästä potentiaalista ja muusta mukavasta. Faktahan on se, että oli urheilija kuinka hyvä tahansa, mutta jos tuo urheilija ei usko itseensä ja kokee että se tukiverkko jonka pitäisi auttaa kun oma itsetunto horjuu ei myöskää usko ja luota niin siitä tekemisestä ei tule häränpyllyä hurskaampaa.

Silti kaikkien näiden vuosien jälkeen, en osaa päästää tuosta irti. Siitä katkeruudesta, joka tulee oikeastaan siitä että vain yksi ihminen sai minut luovuttamaan. Siinä on harvemmin turha ajatella, että sen jälkeen olen mennyt kohti suuria seikkailuja sillä olen asiasta edelleenkin hyvin katkera. Tiedän myös, että on tultava muutos sillä tämä katkeruus ja sisällä vellova vihani ei ole hyvästä minulle eikä ihmisille ympärilläni. Sillä minä niin harvemmin kannan kaunaa mistään, paitsi nyt tästä. Ehkä se johtuu siitä, että olen yleensä hirveän ylpeä siitä että minua ei yleensä saa luovuttamaan niin helposti. Koska olen taistelija, selviytyjä. Paitsi tässä asiassa...

Sehän on se tietenkin se kirvelevä suola haavassani, se että "annoin" periksi. En taistellut tuulimyllyjä vastaan, vaan annoin periksi. Luovuin lajista, joka minulle edelleen hyvin rakas, vaikka olenkin sen kanssa hyvin vähän tekemisissä. Ihan vain siksi että ei tarvitsisi muistella miksi sen joskus jätti.

On kuitenkin selvää, että nyt on aika päästää irti. Ainakin yrittää. Itkeä ne viimeiset katkerat kyyneleet, purra hammasta ja päästää irti. En edes tiedä muistaako kyseinen valmentaja minua, joten tuntuisi turhalta edes ottaa yhteyttä että voisi vaan sanoa toiselle että.. "suurin syy miksi x vuotta sitten lopetin koriksen oli sinä!" en edes muista olenko sanonut sen koko ihmiselle. Koska loppujen lopuksi valinta oli minun, minä valitsin että nyt riitti.

Ei se irti päästäminen tule olemaan helppoa, koska joissain asioissa olen niin helvetin ankara itselleni. Silti on pakko yrittää, sillä tästä katkeruuden suosta ei muuten selviä hengissä. Pitäisi jotenkin osata kääntää tämä koko tilanne tilanteeksi, jonka osaisin ottaa oppituntina. Tehdä siitä mahdollisuus oppia, että näin tein mutta enpä tee enää. Helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä pitäisi kokeilla roolileikkiä kaverin kanssa, mutta kuka kaveri suostuisi olemaan se henkilö jolle itkisin ja huutasin aiheesta, kuka?

Huoh. Se nyt on ainakin selvää, että se tekisi hyvää. Sinänsä hieman naureskelen itselleni, että tietyllä tavalla olen tästäkin tehnyt hirveän härän vaikka ehkä aihe ei ole kuin yhtä pieni kuin kärpänen. Silti tuntuu niin uskomattomalta, että näin olematon pieni asia on saanut minut luovuttamaan kun miettii mitä kaikkea olenkin elämässäni joutunut kokemaan ja mennyt niiden läpi vain kuin vettä vain. Ehkä se kaikki sitten jää vain pienestä kiinni.

Lähinnä omassa mielessä pyörii nyt ne kysymykset, että millä minä korvaisin ne katkerat tunteet, ne pahanenteiset vivahteet jotka pyörivät sisälläni kun edes ajattelen koko ihmistä jonka niskaan haluaisin nämä kaikki syynätä. Ehkä sekin vain riittäisi, että näidenkin vuosien jälkeen toinen osapuoli pyytäisi anteeksi, ehkä se vähän lievittäisi polttavaa sieluani. Yritän myös ajatella, näin vuosien jälkeen, että sitä kohtelua ei varmaankaan tehty pahalla ja tarkoituksella. Että niin vain kävi. Jotkut asiat vaan menevät niin, niinhän sen on pakko olla? Ei kaikesta voi huolehtia, vai mitä?

Kiitos, jos luit näin pitkälle. Minulla on jo itseasiassa hieman parempi mieli, sillä kun purin asiaa tähän olen saanut sitä myös käsiteltyä. Niin sellaisena pelkkänä katkeruuden tunteena kuin myös pohtinyt niitä alkulähteitä. Mistä ja ne tulevat ja miksi. Voisi siis sanoa, että olen ottanut askeleen ellen useampia oikeaseen suuntaan. Ihanaa. ♥

If You Wanna

Viimeisen päivityksen jälkeen on tapahtunut paljon, ainakin jollain tavalla. Suurimmaksi osaksi sitä on vain omaa napaa tullut tuijoteltua, mutta joskus se on ihan hyvästä. Oma minä on sitä kaivannut, kaivannut sitä huomiota myös itselleen. Jopa siinä määrin, että se on vaatinut sen ja ottanut itselleen. Sehän on jo itsessään tietynlainen prosessi.

Tietenkin kun tarpeeksi itsensä kanssa vääntää ja vähtää, alkaa seinät (ainakin minulla) kaatua niskaan. Kaikesta tulee nyhväämistä, kaikki merkitsee liian paljon ja liian vähän. Suuria tunteita ja niiden puutteita. Sitä ja tätä. Tuota ja tietä, eikun...

Tänään olen löytänyt taas osan itseäni, tai ainakin juuri nyt tuntuu siltä. On olemassa termi, sana, sanoma jonka taakse voisin ehkä astua. Ainakin se tuntuu omalta, jollain tasolla. Tietenkin, tuo termi ja sen merkitys on minullekin vielä varsin uusia asioita joten pitää vielä vähän katsella. On kuitenkin ollut huomattava ero omaan fiilikseen, sisäiseen oloon jo pelkästään siihen termiin ja sen tuomaan aihealueeseen tutustuminen. On tuntunut hyvältä, minulta. Ehkä kuitenkin se tärkein asia on, että sen termin myötä on löytynyt muita. En ole enää yksin. I don't feel so much alone in this world of ours.

Se helpottaa elämää, kun tuntee että ei ole yksin. Tietenkin elämän mutkissa kulkee mukana ne kaverit, ystävät, sukulaiset ja perhe. Lemmikit, kirjallisuus ja viihde. Joskus kuitenkin se tärkein ymmärrys siihen, että ei ole yksin on se että saa vain tietää että maailmassa on muitakin jotka ajattelevat vähän niin kuin sinä, tuntevat asiat vähän niin kuin sinä. Ei haittaa, vaikka ei ihan täysin saman merkityksen taakse astuisi, mutta on kumminkin siinä lähimaastossa. On siinä ja sanoo, että et ole yksin. You're not alone! Se on ehkä parhainta ikinä. Sieltä nousee se varmuus, joka suoristaa minunkin ryhtiä paremmaksi. Ainakin hieman, hyvällä tuurilla ja varsinkin silloin kun kissa kiertää puuroa vastapäivään. Eikun..

Usein tuntuu, että elämästä lähtee merkitys ja paino kun ei osaa laittaa itseään sen kirjoon. Sitten myös se merkitys ja paino on niin kova, kun se oma osattomuus maailmassa on niin vahva. Tuntuu kuin leijatkin olisivat paremmin kiinni tässä maapallossa. Se on luultavasti ollut itsellä se suurin juttu, se suurin vainoaja viime aikoina. En ole tiennyt mihin kuulun. Tai siis tiedän, osaan lokeroida itseni moneen paikkaan. Osaan kuvailla itseäni monella termillä, sanalla ja sanamuodolla. Silti jotain tärkeää on puuttunut, minuudesta on puuttunut palanen. Ja juuri nyt, olen ehkä taas askeleen sitä palaa lähempänä, ja näin lähempänä minuutta.

Se on muuten hieno tunne se, silloin ei edes talven harmaus ahdista. Ei kaipaa vanhaa taivasta niin paljon.

P.S. Mahdollisimman hyvää uutta vuotta 2014 teille kaikille. ♥