Colorblind

Tänään se iski, the angst. Aika yllättäen, ainakin näin loppujen lopuksi. Syöksyi nurkan takaa ja taklasi. Toisaalta sitä oli odottanut, toisaalta toivoi että se jäisi tulematta. Harvemmin jää, mutta osaahan sitä varautua. Ainakin vähän kerrallaan.

On koettu pahempiakin asioita, on tunnettu suurempia tunteita. On herjattu itseään enemmänkin. Puhuttu rumin sanoin, kerrottu törkeyksiä. Oltu hyvin rehellisiä, näin ollaan ainakin sanottu itselleen. Levitetään kaikki se paska siihen pöydälle, annetaan sen vaan tulla. Lopuksi hierotaan omaa päätä siihen, että ei vain unohda. Tässä se nyt on, sinä ja sinun tasosi.

Ehkä se johtuu siitä, että ei jaksa enää kertoa jokaiselle tutulle että ei kaikki mennytkään niin kuin halusin. Pitäisi olla taas vahva, jaksaa vielä vähän ponnistaa. Sillä ensi vuonnahan voisi tärpätä.

Todellisuus kuitenkin on, että viiden vuoden jälkeen sitä vaan jää miettimään että mitä jos ne tärkeimmät asiat ovatkin hukassa. Asiat, jotka ovat niitä mitä haluan eivät sitä olekaan. Luultavammin olen hukannut visioni, en tiedä mitä haluan. En tiedä mitä olen. Nuo asiat kun ovat se suurin lähtökohta, jolta lähdetään elämään sitä omaa elämää.

Viime aikojen valossa on tullut heiteltyä lisää ideoita siihen, mikä minusta voisi tulla. Copy on ollut uusin viehätys elämän työllistämisessä. Luova ajattelu ja tarinoiden kerrontaa, kuulostaa ehkä minulta. Ainakin silloin kun sanat soljuvat kuin keväinen puro. Toisaalta yksi ystävä on myös väläytellyt ideoita siitä kuinka pitäisi vaan palata vähän takaisin, jatkaa siihen missä jäin NaNo:ssa pari vuotta sitten. Toisaalta se menetys on vieläkin liian tuore, niin paljon hyvää menetetty. Aika kultaa muistot, ei halua tahrata.

Olen myös itse väläytellyt korttia, että en hakisi mihinkään. Jotkut sanovat sitä luovuttamiseksi, itse koen sen enemmänkin hengähtämisenä. On hyvä hengähtää välillä, että jaksaa taas. Kunhan muistaa vain hengähtää, eikä jäädä jumiin.

Ehkä se tekisi sielulle hyvää välillä vain luoda vaan, ehkä se tekisi hyvää vain olla vaan. Ehkä se tekisi hyvää vain, antaa olla vain. Huomenna on kuitenkin jo uusi päivä, työpäivä, ja paljon tekemistä. Lisäksi elämässä on muita iloisia asioita, festareita ja retkeilyä ystävien kanssa. Kaikki kääntyy vielä parhaiten päin, näin uskon. Välillä vain angst vie, mutta vain hetken. Ei se ole lopullinen tie. Onneksi, tai toivottavasti.

Mielialat päivityksen aloittamisesta tähän hetkeen ovat täysin erilaiset. Enää ei suututa, ei vituta. Ei ole niin angst. Todellinen minä puskee läpi negatiivisen peilikuvan, että kyllähän mie osaan. Tämä on normaalia, että aina välillä vähän torpahtaa. Levätä välillä, että jaksaa taas.

Ehkä enemmän epäonnistumista pelkään pysähtymistä, jumiin jäämistä. Ei haittaa kuinka hiljaa liikun, kunhan liikun. Jos pysähtyy liiaksi, voi jäädä jumiin. Jäätyä kuin joutsenet kiinni järveen ja kuolla. Liian aikaisin, mitään saavuttamatta. Paitsi suuret unelmat kirjoiteltuna pilviin, mutta ei mitään konkreettista. Todellisuus kaipaa konkreettisia saavutuksia, ei ympäri pyörähtävän vuoden monimuotoisuutta. Tasaista ja samanlaista. Yksitoikkoista, aikataulullista. Suorittamista.

Mutta mitä haluan? To be a poet, says the younger version of myself. Back in primary school. Back in history, with bright future and never ending dreams to be found.