Koen itseni onnekkaaksi, koska kasvoin alueella jolla oli aivan aluksi kaksi leikkipuistoa (Yläpuisto ja Alapuisto), mutta vuosien saatossa niitä tuli kaksi lisää. Ihan kivenheiton päähän. Nykyään siis asun neljän leikkipuiston läheisyydessä. Muistaakseni Yläpuisto ja Alapuisto omaavat vielä samat nimet, ainakin minun ikäisilläni ja uudet puistot ovat Vauvapuisto ja Uusi-puisto. Kuvaavaa ja hyvin ytimekästä. Nimet siis tosiaan kertovat tarkalleen mikä puisto ja missä oli kyseessä. Lapsuudessahan se oli todella tärkeää, ettei vaan mennyt väärään puistoon.
Toisaalta Alapuiston ja Vauvapuiston väliin jäävässä luonnonhelmassa, ihan yhden kerrostalon vieressä jossa hyvä ystäväni asui oli yksi mieluisimmista leikkipaikoista. Siellä putken luona, niin kuin sanoimme. Putki tosiaan oli suuri putki josta lähti pienen pieni puro. Puron vieressä oli upeita ja tiheitä raita-puskia jonne saimme piilotettua luonnon ehdoin tehdyt majamme. Siellä oltiin aina välillä Muumien noitaa kuin Leijonankuningasta, hetken ja mielialasta riippuen. Tietenkin myös haaveilimme siitä, mitä meistä sitten aikanaan tulisi kun kasvamme isoksi.
Syy, miksi lähdin tätä kirjoittamaan ei valitettavasti liity yhteenkään leikkipaikkaan josta olen nyt puhunut. Sillä tänään kun olin kävelyllä Ollin kanssa ja samoilimme metsässä jossa on yhden asuintalon rauniot (lähinnä vain tukipylväät jäljellä) päädyimme hetken mielijohteesta kävelemään syvemmälle ja syvemmälle metsän uumeniin. Matka oli lievästi ylämäkistä, mutta eihän se meitä haitannut. Mitä samoilevampaa kävely on, sitä mukavempaa se Ollista on. Kun voi rauhassa haistella ja tutkia. Jonkin ajan kuluttua kun palasin mieleni uumenista todellisuuteen totesin kummeksuen, että "Hei, minähän olen ollut täällä ennenkin!" ja tunsin eräänlaista mielenkiintoista kotiin löytäisen riemua koska en muista koskaan päätyneeni paikkaan juuri sitä kautta.
Mikä paikka oli siis kyseessä? Yksi lempi leikkipaikoistani pienenä. Suuri kallioalue jonka ympärillä oli metsää. Ihmeellistä, että se on vieläkin niin koskematon kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siellä kävelessämme päätin seurata vaistoani ja katsoa, että löytäisinkö lapsuuteni lempipuun luokse. Ei kestänyt aikaakaan kun nousimme reilusti ylös ja päädyimme aukealle jossa kyseinen ruma puu oli. Tuntui siltä, että mikään ei ollut muuttunut näiden vuosien saatossa, mutta silti tunnistin tuon puun. Lapsuuden suuren kuvajaisen, turvan.
Pyöriessämme siellä kallioilla kukkuloilla tunsin syvää rauhallisuutta, ihan niin kuin eräänlainen ympyrä olisi sulkeutunut. Monien vuosien jälkeen olin löytänyt taas kotiin, paikkaan jonka olin kokenut yhdeksi kodikseni sillä lapsuudessa luonto oli ollut paras paikka olla. Siellä oli turvassa, siellä oli kuplassa.
Lopulta lähtiessämme kohti kotia ja nyt täällä kotona tuntuu että olen löytänyt taas osan itseäni mutta paikalle pitää vielä palata. Luultavammin ilman koiraa, mutta kuitenkin. Sillä jotain jäi näkemättä, vaikka rauha oman sisinpään syntyi.
