Oh Perry, kuka sinä olet? Joku voi muistaa kuinka vuonna 2010 osallistuin NaNoWriMo:n ja pääsin jopa noin puoleen väliin. Kunnes iski blokkien blokki. The block. Sen jälkeen sekin työ katosi taivaan tuuliin kun muistitikku jolle tarinan olin säilyttänyt katosi taivaan tuuliin. Turpiin otettiin ja maassa maattiin aika pitkään, mutta muutaman vuoden tervassa tarpomisen jälkeen on jälleen mahdollista että tarttuisin kynän varteen taas uudestaan.
Toisaalta olenhan minä kirjoittanut tuonkin katastrofin jälkeen. Aiemmin tänä vuonna yllätin itseni kirjoittamasta fan fictionia Englannin kielellä ja tännekin tulee aina melko tasaisin väliajoin rustattua jotain. Kirjoittaminen on vähentynyt, ehkä liiaksikin mutta ei se täysin kuollut taidemuoto elämässäni ole. Se että musta muistikirja ei kuljekaan taskussa joka heti, voi olla luovuuden tappaja mutta niin on sekin että kun saa sen hetken ja ei olekaan kynää mukana.
Viime aikoina olen kuitenkin tehnyt jotain, vaikka sitäkin on vaikea ymmärtää. Olen tarttunut kynän varteen, jos en nyt kirjoittamisessa niin piirtämisessä. Yhden Limingasta jääneen luonnoskirjan olen jo saanut täyteen naamoja, toinen aloitettu. Itselleni riittää kunhan keskityn sen 20 min ja piirrän sen yhden naaman. Tai siis nykyään kaksi naamaa, kun tuli järkyttävä halu piirtää jotain muuta kuin pelkästään turianeita. Avaruusolentoja edelleen, kiitos Mass Effectin. Kuitenkin se on varsin helposti nähtävissä miten sitä kehittyy jos pelkästään siinä että tekee vähän joka päivä.
Vielä kun saisi elämäänsä lisää sisältöä sillä että lukisin enemmän. Luen hävettävän vähän, viimeisen kuukauden aikana en ole edes huidellut fan fictionin ihmeellisessä maailmassa. En ole kohta kuukauteen pelannut Mass Effectiä, aika tuntuu hyvin pitkältä ja mahdollisesti piinaavaalta. Onhan minulla ollut tekemistä, mutta kyllä se addiktio tuohon pelisarjaan on aika vahva. Ei kyllä edes tee mieli pelata, mutta tiedän että jos sen vaan pikaisesti pistäisi käyntiin, sen 9. pelikerran, niin kohta havahtuisin siihen että olisi muutama tunti myöhemmmin ja olisin siinä taas niin kiinni. Niin kuin olen edelleen. It's my drug.
Hirveä halu tehdä kamalasti, ja hirveästi olen tehnyt. Joka päivä jotain, joka päivä jotain pientä. Piirtämistä vähän aikaa, sitten muutama jakso tv-sarjaa, pikkaisen urheilua ja vähän lisää tv-sarjaa. Sitten ajoissa nukkumaan että aamulla jaksaa herätä töihin. Oh, miten ihanaa arkea elänkään!
Toisaalta yhden addiktion korvaaminen toisella ei toimi. Katsoin 3 kautta Teen Wolfia viikossa. Nyt sekin on ohi ja voin vain odottaa Tammikuuhun? Tietenkin Dragon Age: Awakening pelaaminen on kesken, mutta ei mennyt kauaa edes Dragon Age: Originsin loppuun mättämisessä. Se vain.. meni. Tietyllä tapaa haluaisin pelata Dragon Age II:sta, puhuttamaan siitä kuinka paljon odotan Dragon Age III:sta joka julkaistaan ensi vuonna?
Niin ja sitten menin ja ostin Skyrimin. Sitäkin voisi pelata. Voisi ehkä myös.. aloittaa alusta sen pelikerran mitä pelasin joku aika sitten. Tai sitten vaan voisin pelata Bioshockia. Tai lukea. Ehkä kirjoittaa? Maailma on auki mahdollisuuksille, kunhan vain jaksaa avata silmänsä ja katsoa.
Pieniä ilonaiheita ovat kuitenkin olleet ahkera crosstrainerilla oleilu, joka on saanut tämänki juoksulenkki -vastaisen haaveilemaan juoksulenkistä. Tietenkin se aina välillä ärsyttää, siinä huhkiminen, toisaalta se on myös hyvin antoisaa. Oh. Sanoinko että liikkuminen on antoisaa? Mikä minua on purrut? Ei ainakaan punkki. (Pinkee ku punkki.)
Tämä video Neil Gaimanin asioita kirjoittamisesta. Lisää syitä siihen, miksi pitäisi kirjoittaa.
