Someone Like Me

Heräsin taas siihen kuinka ärsyttää. Lähinnä ärsytyksen syynä oli oma napa, kun vaan voisi tehdä enemmän. Kokea enemmän ja elää enemmän. Voisi jos viitsisi, sanoi osa aivoista kunnes kolmannes toppuutteli että näin on ihan hyvä. Kun kuitenkin ärsytti ja ärsyttää, ei näin ole hyvä. En silti ole löytänyt keinoja murtaakseni muurejani, kahleitani tai löytänyt voimia etsiä uusia seikkailuja.

Lamaantunut on varsin kuvaava sana minusta. Olen ollut lamaantunut jo pari vuotta. Ikävä ja vähän surullinen fakta, mutta kyllä se tästä. Kyllä se tästä. Ainahan sitä voi itselleen niin sanoa, mutta todellisuus voi olla varsin eri. Toivossa on hyvää elää, sanoi satiainen. Mutta onnikin kelpaa.

Vuosien varrella olen muuttunut ihmisestä, joka välitti liikaa muiden mielipiteistä tyypiksi jota ei vaan kiinnosta. Se voi olla osasyy lamaantumiseen, koska ei vaan kiinnosta. I don't care. No fucks given.

Toisaalta liika välittäminen on kuin suossa tarpomista, kaikki on vain liikaa. Olisi kiva jos vain voisin hengähtää, pienen hetken levähtää. Kunnes muistan, että olen edelleen välivuodella.

On vain vaikeaa lähteä mihinkään suuntaan, kun en tiedä mihin suuntaan haluan. Follow you dreams! He sanovat. Niin mitä unelmia? Mitä unelmat on? Onko ne jotain syötävää? En edes tiedä mitä teen ensi viikolla töiden lisäksi, joten unelmien seuraaminen tuntuu oudolta. Vieraalta. En edes tiedä mistä unelmoin, en tiedä unelma ammattiani tai tapaa jolla haluan viettää loppuelämäni. Tai siis tiedän, ei ainakaan näin.

Suuren kysymykset siitä, mitä haluan tehdä elämälläni upottavat minut paremmin lamaannuksen syleilyyn. Kun en tiedä niin en ota askeltakaan. Seisoin vaan ja katson kun muut liikkuvat. Minun kyytini ehkä meni jo, tai sitten se ei ole vielä tullut minua hakemaan. Ehkä sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Naureskelen usein, että jos elämä olisi peli niin olisin voittanut sen jo. 18-vuotiaana minulla oli paperit niin ammattiin kuin ylioppilaslakki päässä, mutta elämä ei loppunut siihen. Ihmiset ympärillä juoksevat eteenpäin suurien unelmiensa perässä ja saivat ne jopa kiinni. Itse olen palannut lapsuuden maisemiin, jossa on vain ne muistot. Lapsuus. Siitäkin on jo niin kauan. Kuljenko elämää väärin päin? Toisaalta toisten katsominenkin antaa minulle jotain, olen niin iloinen kuin surullinen monien puolesta. Olen siinä, heidän kanssaan heidän elämässään. En kateellinen tai katkera, aidosti mukana. Kunhan kyse ei ole minun elämästäni.

Toisaalta saan koko ajan toitotusta vanhuudestani ja kuinka elämä vilisee ohi silmien. En tiedä tietävätkö paasajat, että kyllä minä sen näen. Olen vain lamaantunut, en tiedä mihin suuntaan lähteä vai lähteäkö minnekään. Näinä epätoivoisina hetkinä sitä alkaa ajattelemaan, että jos elääkin yliajalla. Ehkä siksi kaikki on niin outoa ja vierasta, niin vaikeaa ja monimutkaista koska mun ei kuulu olla täällä. Olen yliajalla. Ei sillä, että haluaisin kuolla. Haluan elää, mutta en tiedä miten elää.

Voin tehdä elämässäni ihan mitä haluan, mutta tuntuu että en halua tehdä mitään. Teen silti, vaikka en halua. Lähinnä koen oman elämäni hyvin ahdistavana ja haluaisin vain kävellä ovesta ulos. Lähteä vain ja olla katsomatta taakse. En kuitenkaan tee niin, liikaa vaivaa ja suunnittelua. Liikaa kaikkea. Liikaa. Joten jään seisomaan ja miettimään, että mitäs nyt.

Silti tunnen ja näen pienen vihjailun paremmasta tulevasta, paremmista hetkistä ja onnellisemmasta elämästä. Omasta elämästä. Toisaalta ajatus yliajalla olemista tuntuu helpottavalta, ahdistuksen poistajalta. No wonders you don't know anything. Se ajatus tuo vihjauksia monista elämistä, jotka olen mahdollisesti elänyt. Kuinka lyhyitä ne ehkä ovat olleet. Ajatusleikki katkeaa kunnes osa minusta sanoo varsin varmalla äänellä, että kaikkihan me ollaan vain energiaa joka pyörii uudestaan ja uudestaan. What comes around, goes around.