Sweet Dreams

Syön puolukkapiirakkaa ja mietin. Hörppiessä kahvia tunnen kuinka rattaat rutisevat, liian vähän öljyä. Olleet perskeles liian vähällä käytöllä, taas kerran.

Olen taas kerran sen aiheen edessä kuin aina ennenkin, mitä tulevaisuus toisi tullessaan? Katsoin silmiä avaavan TED talking jutun ja todellisuus on vihdoin iskeytynyt kasvoihin. Aika kovaa ja todellakin sillä helvetin repeätillä. Vähän niin kuin näin:

Kyseessähän oli siis Meg Jay:n Why 30 is not the new 20. 

Tietoisesti on selvää, että olen yrittänyt ottaa elämästäni selvää. Tehdä tärkeitä päätöksiä, koska tosiaan täytän kohta 25 vuotta ja elämäni on ainakin minun mielestä usein aika perseestä. Monet asiat vain vahvistavat tätä tunnetta, koska ne vain kertyvät toistensa päälle kertoimiksi kunnes keskellä päivää koiraa ulkoiluttaessa herään siihen painaijaiseen miten "väärin" minä elän. Noh, en ehkä väärin, mutta ei tämä nyt kovin omalta tunnu. Ei todellakaan. Silti nekin heräämiset kestävät sen kaksi metriä kunnes keskityn puussa olevaan oravaan tai johonkin yhtä tärkeään asiaan.

Aikaisemmin olen käyttänyt sanaa lamaantunut. Oi kyllä, olen lamaantunut. Välillä tuntuu, että taistelisin suurta ulkokuortani vastaan oikein urakalla. Elämähän on varsin helppoa loppujen lopuksi! Minulla on osa-aika työ, maksan omat laskuni ja asun halvalla kotona. Käyn harvemmin missään viettäen elämäni lähinnä katsoen tv-sarjoja. En edes valvo myöhään, kiitos aamutyön. 

Tiedän eläväni mukavuuskuplassa josta en halua luopua. Suurin syy miksi en halua muuttaa pois kotoa, (vaikka kuinka ottaa päähän) on se kuinka kallista se on. Varsinkin minun palkallani, vaikka tiedän että saisin varmaan jotain tukiakin. Uusi työkin olisi kiva. Toisaalta haluaisin opiskella, mutta siinäkin ovat valintani hyvinkin suppeat. Sen takia olenkin lyönyt päätäni seinään viimeiset 6 vuotta. En silti koe olevani valmis menemään opiskelemaan vain jotain sen takia, että opiskelisin jotain sen takia että opiskelisin. En halua viedä sellaisen opiskelina paikkaa, joka oikeasti haluaa opiskella juuri sitä juttua. Puhumattakaan siitä, että minulla on jo ammatti ja miten se tulee vaikuttamaan tulevaisuudessa kouluunhakemiseen jne.

Elämästäni on pikku hiljaa kadonneet niin intohimo sen elämiseen ja kiihko kokea kaikki. Tuttua ja turvallista on jäädä kotiin miettimään mitä x- tv-sarjan y- kauden ö- jaksossa tapahtuu! Tai sitten pelata videopelejä. Rakastan pelaamista, mutta sekin on ongelma. Nytkin on jo toinen päivä putkeen kun en pelaa vaikka Fallout 3:sta on tahkottu jo melkein 70 tuntia (eli melkein saman verran kuin kestää pelata Mass Effect 1 & 2). Mukavan virkistävää, mutta toisaalta näen syyt miksi pelaan niin paljon. Ei tule tylsää ja elämää lipuu ohi. Kuuletko kuinka laineet lipsuttavat?

Kaiken tämän heräämisen suhteen tunnen kuinka minun pitäisi olla vauhkona, hirveällä kiireellä pohtia mitä minä haluan, mutta tässä tulee nyt oikeasti se pelottavin osuus. Loppujen lopuksi kun minua ei nyt kiinnosta, vaikka elämä kuluu ohi. No regrets! Huudan internetin syövereihin samalla kun kääriydyn lisää tähän turvalliseen elämään, jonka olen itselleni luonut. Annan elämän lipua ohitseni ja saatan ehkä kohauttaa olkiani sen menolle. Aina välillä tekisi mieli vetää itseään ihan turpaan, koska on juurikin niin laiska ja saamaton kuin ihminen voi olla. Edes ystävien menestyminen omissa elämissään ei aiheuta minussa samanlaista kateutta mitä se aikanaan teki. Lähinnä olen vain iloinen toisten puolesta kunnes uppoudun lamaannukseni ja apaattisuuteni uumeniin.

Eikä elämistä tietenkään helpota se, että voisin tehdä niin paljon ja suunnata niin kaikkialle. Osaamista tuntuu olevan vähän joka lähtöön, ja pienellä treenillä kaikesta selviää. Liikaa valintoja, joten valitsen kaikista helpoimman, eli en tee yhtään mitään. En valitse yhtään mitään. On vain minä ja apaattisuuteni.