Now

Piti tehdä mahtava, kaunis ja äärettömän herkkä merkintä siitä kuinka Olli on ollut meillä vuoden. Hienot virkkeet jäivät jonnekin päiväunille, mutta muutamia kuvia hurtata on. Ei kuulemma saa kutsua rotukoiraa rakiksi, pyh. Minun rakkini, minun!

Elämä on muuttunut aikalailla paljon viimeisen vuoden aikana, tuon karvapallon takia. Muistan edelleen sen ensimmäisen yön kun menin nukkumaan klo 20, koska aamulla oli töitä. Herra vietti yön yksin keittiössä ja kamala huuto, että elkää nyt jättäkö yksin. Kyllä se siitä hiljeni, kunnes tuli iltakakka. Onneksi Olli oppi nopeasti sisäsiistiksi ja varsin helpolla.

Voi sitä jälleennäkemisen riemua, joka kerta kun ei hetkeen nähdä. Oli kyseessä 5 minuuttia tai kolme päivää, on reaktio aina sama. Iloinen, koska toinen on siinä mutta myös vähän ärhäkkä kun on toisen jättänyt. Höppänä.

Koiravapaa viikonloppu. Se sellainen asia, jota mainostan ystävilleni ja viskon nyrkkiäni ilmaan niiden ihanuuksien tähden. On hyvä olla välillä näkemättä, että kerkeää kaivata sitä kun menee nukkumaan (liian myöhään) ja toinen kirjaimellisesti rojahtaa päälle. Älä liiku, mä nukun tässä. Silloin on helppo huokaista helpotuksesta ja kömpelösti paijata pimeässä. Yksin nukkuminen tuntuu oudolta niinä hetkinä, kun toinen ei tulekaan. Joskus pitää maanitella. Ollllliiiiiiii! Kaikuu pitkiän huoneita. Kunnes tassut tapsuttaen herra saapuu kuin ritari valkoisella oriilla. 

Huomenna taas nähdään ja ilo pääsee irti. Voi haistaa toista. Miten koira voikaan tuoksua niin hyvälle. On se myös kivaa kun sänkyyn ei mahdu enää niin hyvin kun toinen oikein levittäytyy. Takatassut naamalla.