The Fox

Mulla on hirveästi suunnitelmia, salaisia unelmia ja paon täytteisiä unia. Haluja ja mielitekoja, puhdasta lähtemisen riemua. Syytän itseäni siitä, että olen tässä tilanteessa. Osa-aika töissä ja asun kotona. Elämässä ei ole oikein mitään muuta kuin tuo työ ja tv-sarjat. Pelaaminenkin on ollut poissa kuvioissa, koska en saa (omasta takaa) pelata yhtä (!) peliä.

Seison syksyisillä kaduilla koiran kanssa ja pohdin kuinka vaikeaa se loppujen lopuksi olisi. Pakata reppu ja marssia ulos, lähteä vain. Haluan niin kovasti nähdä kaiken, mutta niin kovasti en myöskään uskalla lähteä ulos neljän seinän sisältä ellei kyseessä ole tarkasti sovittu juttu. Kuten työ, koiran ulkoilutus tai tapaaminen x. Kaikki improvisaatio on kadonnut. Elämän ainoa merkitys on kasvattaa tukkaa ja olla pelaamatta Mass Effectiä, mutta onko se elämää? Epäilen.

On mulla kuitenkin pieniä projekteja, suurempia keväälle. Isoja tapahtumia, pitkiä aikavälejä ja liian paljon epäilyksiä. Toisena hetkenä tunnen osaavani kaiken, kun sekuntia myöhemmin mietin miksi edes nousin sängystä ylös. Pitäisi vaan uskaltaa jatkaa, painaa eteenpäin. Olla nöyrä ja tehdä töitä, niin kuin aina. Olla nöyrä ja tehdä töitä, mutta kuinka kauan? Kuinka kauan pitää olla nöyrä ja tehdä töitä? Palkitaanko sitä koskaan?

Monina hetkinä löydän itseni seisomasta töissä tuntien kuinka sanaton raivo kiehuu mun sisällä, mutta koska tunnen sen osaan sen myös kahlita. (Tätä tapahtuu myös töiden ulkopuolella.) Tiedän, ettän kun tarpeeksi nielen se katoaa. Edes hetkeksi. Kunnes kello tulee seitsemän ja nousen crosstrainerille. Silloin avaan pullonkorkin ja päästän sen irti. Sen raivon, sen turhautumisen, sen kaiken. Poljen eteenpäin pitkin mettiä ja raivo on mun polttoaine. Silti se ei riitä, kuusi kertaa viikossa ei riitä. Raivo syä mua liikaa, se on aina siellä. Pullottumassa lisää, ihan pikku asioista. Ei se ole muiden vika, että mä olen raivoissani. Kun ei ole edes kunnon syitä, mullahan on asiat niin hyvin.

En silti uskalla päästää ihmisiä lähelle, lähinnä olen vain työntänyt niitä pois. Kavereiden näkemisen näkee pankkitilistä. Mitä paksumpi pankkitili, sitä enemmän olen istunut neljän seinän sisällä. Sanon, että tää ympäristä tekee musta apaattisen, että tää ympäristö sua mut ja jättää tilalle sen raivon. Ehkä se on totta, mutta ei se koko totuus. Se on vain pala sitä totuutta, joka syö mua. Järsii kunnolla ja jäljellä on vain raivo. Raivo, joka syö mua vielä enemmän ennen kuin jäljellä ei ole enää mitään. Sanon, että kaikki muut on se syy, vaikka oikeasti pitäisi katsoa vain peiliin.

Toisaalta olen iloinen, että olen tämänkin asian huomannut. Tämän raivon, tämän vihan. Tämän toimettomuuden ja siitä tulevat asiat. Olen ehkä enemmän yksin kuin pitkään aikaan, mutta ympärillä on silti ihmisiä. Ympärillä on eläin. Mutta ovatko ne oikeasti siinä? Elämäni ehkä polttelevin kysymys.

Loppujen lopuksi ehkä tärkeintä on tietää, että tämä kevät muuttaa kaiken. Pääsinpä kouluun tai en. Mulle riittää nyt. Mä en voi koko elämääni asua kotona, olla osa-aika töissä ja istua koneella. Tai siis totta kai voisin, mutta surkea elämä se olisi. Mä haluan elämältä enemmän, mutta jostain syystä en ole sitä uskaltanut ottaa. Ei mulla ole mitään pelättävää, mä elän loppujen lopuksi vain kerran. Kaikki päättyy aikanaan, kaikki päättyy kuolemaan. On aika elää, tai kuolla. Kuolemalle voi vain sanoa, että "not today". Ainakin yrittää.

Toisaalta mietin, että vaadinko silloinkin itseltäni liikaa. Ehkä se on vain sula mahdottomuus. Toisaalta kello on seitsemän ja on aika nousta crosstrainerille.