Parissa kuukaudessa olen aloittanut taas keväisen elämäntyöni. Työ, jossa luovuutesi mitataan ja arvioidaan asteikolla hyväksytty/hylätty. Yhteishaku, tuo maailman kaikkeuden suurin kiero kirous. Ehkä myös tietyltä kulmalta katsottuna se on suuri lahja, mahdollisuus ylittää itsensä taas kerran. Tai epäonnistua täydellisesti.
Se on kuitenkin fakta, varmistettu tosiasia, että tänä vuonna minä olen valmis. Olen kypsynyt ja kypsynyt. Kyllästynyt siihen missä nyt olen ja valmis uuteen haasteeseen, jonka otan vastaan avosylin. Toisaalta tiedän että tämä uusi haaste ei välttämättä antaudu minulle ilman taistelua, mutta se mitä joka vuotinen odotus minulle antaa on päättäväisyyttä jaksaa vielä yksi hetki. Vihaan odottamista, mutta viimeiset vuodet en olekaan muuta tehnyt. En silti kadu mitään, koska tämä on juuri se mitä haluan. Haluan opiskella alaa tai aloja joille haen joka vuosi koska ne ovat osa minua yhtä paljon kuin ihoni.
Monien mielestä uhraan ja tuhlaan elämäni juostessani suuren suurten unelmieni perässä, mutta mitä muutakaan minä voisin tehdä? Tämähän on loppujen lopuksi minun elämäni. Minun elämäni pääosaa näyttelen minä ja minä teen ne päätökset kuinka huonosti tai hienosti aikani vietän.
Tämä vuosi on minun vuoteni, tänä vuonna minä näytän. Isken jalkani maahan sellaisella mahdilla että koko tanner tärisee. Näytän niin itselleni kuin epäilijöille, molemmille siksi että löydän itsestäni sen suurimman epäilijän. Paitsi tänä vuonna. Sitoutuessani johonkin, minä todellakin sitoudun, vaikka kuinka naureskelisin matkan varrella ja ottaisin päivälenkkejä sivupoluilla. Loppujen lopuksi kun esirippu laskeutuu voin vaan todeta, että minä tein sen taas.
No comments:
Post a Comment
Leave a message. If you want to.