Na Na Na

Äiti on flunssassa, ja tapojeni mukaan olen sitä mieltä että minähän en sitä saa. Flunssa on siis sitä kaliiberia että raukka parka makaa sängyn pohjalla. Huh.

2000 merkin essee, ilman välilyöntejä. Tuo on maksimi ja olen onnistunut puhumaan itseni epäonnistumaan siinäkin. Toisaalta epätoivo ja -usko oli jo odotettavissa. Onneksi veljekset tulivat kylään vasta tänään, mutta voisivat kyllä pian painua muualle. Tämä neiti ei nyt jaksa, vaikka esseen aihe on mielenkiintoinen ja siinä voisi oikeastikin onnistua. Jos ei koko ajan pitäisi pään sisäistä monologia siitä kuinka huono on ja kuinka tulee epäonnistumaan.

Tämänkin merkinnän ainoa tarkoitus on purkaa kaikki itseinho, itsensä syyttäminen ja mollaaminen tähän tekstiin niin että pääni kirkastuu edes hetkeksi että saisin edes sen 1500 merkkiä tuohon tyhjälle paperille jolloin voisin sanoa "Hurraa! Hurraa!" ja siirtyä eteenpäin vain sen takia, että voisin palata takaisin sen pariin päivän tai pari päästä.

Yleisesti meininki on ollut hyvä. Odottava, mutta hyvä. Olen saanut aikaan enkä ole hirveästi stressaillut, paitsi mitä nyt lyön päätäni seinään. Koirakin pitäisi vielä ulos. Edelleen vituttaa, ehkä pitäisi palata siihen palopuhe merkintään että muistaisin kuinka hyvä oikeasti olen ja miksi tätä teen joka vuosi. Nyt on vaikeaa muistaa, mutta tiedän että olen kirjoittanut sen ylös. Tiedän myös, että osaan ja olen valmis. Sen myös että vaikka nyt tuntuu tältä niin ehkä huomenna ei tunnu. Tai tuntuu. 

Ulkona on kamala viima ja lunta tulee. Tekisi mieli itkeä että en osaa ja olen huono, mutta en tiedä parantaisiko se oloa. Enkä tykkää itkeä seurassa ja täällä on koko talo täynnä. Oven sulkeminen aiheuttaa epäilyjä ja pelitkin ovat boikotissa. Muutama päivä yli kuukausi tätä helvettiä jäljellä. Silti tiedän jossain sisimmässäni, että minä pystyn tähän. Ehkä Shepardista tuntui tältä Thessian jälkeen Mass Effect 3 pelissä, ehkä. Hänellä sentään oli seuraa, ystäviä jotka näkivät komentajan naamarin taakse ja tiesivät mitä etsiä.

Toisaalta myös viime viikonlopun Oscarit palauttivat mieleen miksi ala jonne haen tarvii enemmän naisia tekijöiksi. Tai kuinka maailma muutenkin tarvitsee enemmän naisia ja feminismiä. Toisaalta mietin myös sitä todellisuutta, mahdollista tapahtumasarjaa joka toistaa viimeisten vuosien ympyrää. Että ovet edessäni sulkeutuvat ja jään yksin pimeään, odottamaan. Odottamaan mitä? Varmaankin sitä maailmanloppua.

Olen kuitenkin jo tiputtanut yhden koulutusohjelman pois hakuohjelmistani, mutta mielessä pyörii yhden toisenkin tiputtaminen. Toiset ohjelmat taas tuntuvat niin omilta ja minulta, että tekisi mieli tanssia ripaskaa paljain jaloin. Pitää kuitenkin muistaa, että olen oman itseni suurin vastustaja. Se vitun banshee jota karkuun lähetään ja kovaa. Ehkä pitäisi vaan pysähtyä, hengittää syvään ja tähdätä tarkasti ja painaa liipaisinta. Oli kuinka vahva haarniska toisella tai ei, kyllä ne kaikki tippuu loppujen lopuksi kun tarpeeksi päähän hakkaa.

Jos Shepard pelastaa galaksin kolme kertaa niin minä selviän näistä tehtävistä (kunnialla). Niin helppoa se on. Yksinkertaista. She's my rolemodel after all.