Kaksi kuvaa. Vuosi kuvien otosta. Aeka hyvin se tukka perskeles vaan kasvaa. Vakiokampaajani Anssi juurikin siitä eilen mainitsi kun käväsin hänen työpaikkallaan värjäyttämässä ripseni ja kulmani. Nipsittiin jopa hiuksia, vähän niitä huonoja latvoja pois. Ei kuulemma ollut edes huonoja latvoja. Vähän otsatukkaakin leikattiin, whii.
Mikään ei ole ihanempaa kuin se, että Anssi pesee mun tukan ja laittaa sen. Toisaalta. Jälkimmäisessä kuvassa ei siis näy se kiva kampaus jonka Anssi teki. Ne kivat kikkarat ja semmoset. Puhuttiin, että kun on niin suoraa tukkaa tuolla alhaalla että laitettais vähän permanenttia tai jotain kesäksi. Tasottais tätä hiushulluutta. Kenellä oikeasti on kiharaa päällä ja piikkisuoraa alhaalla? Sen sitä saa kun liian nuorena manailee luonnonkiharoita pois peilin edessä. Mitä tästä opimme? Ei mitään manailuja ennen puberteettia!
Äidin kommentti siihen, että taas juoksin Anssin luona oli lähinnä huvittava. Kuuleman mukaan liian usein käyn värjäyttämässä kulmiani ja ripsiäni. Ei taida mama muistaa, että tämä likka on sellainen patalaiska tapaus että kun värjäytän noita karvoja ei tartte huolehtia meikistä. Myöskin se kidutus (kulmien nyppiminen) ei ole niin kamalaa kun karvat kasvaa vaikka sen puoli vuotta. Toisaalta, mitä väliä sillä edes on.
En tosiaankaan ole tekemässä tätä sen takia että vikittelisin miestä (äidin kommentti) vaan ihan omaksi iloksi. Mitä en perinyt tummia kulmia, hmph. Viime aikojen suurimpiin saavutuksiin kuuluu Bonesin katsominen (s02e20), esseen jatkaminen ja kuvausasioiden sopiminen. Tulipa muuten hetki sitten herkistyttyä sille faktalle, että olen nähnyt Dalai Laman livenä. Mielenkiintoista tämä elämä, aina välillä.
No comments:
Post a Comment
Leave a message. If you want to.