Olisi paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Paljon asioita, jotka tekisivät hyviä merkintöjä. Paljon asiaa, vähän aikaa. Tai paljon aikaa, mutta liian vähän ajatuksia. Liian vähän tapoja saada ulos niitä asioita, joita haluaa sanoa. Pientä pelkoa siitä, miten tuo itsensä ilmi. Pientä pelkoa.
Ehkä se on vain jännitystä tulevaisuudesta, levottomia valoisia öitä tai kiireettömyyttä kun ehtii yön viimeiseen bussiin. Rahaa vain palaa, mutta kamera roikkuu kaulassa. Joskus jopa muistaa ottaa kuvia. Viimeksi kun kävin baarissa kävi myös hassusti, mutta myös äärettömän onnekkaasti.
Haluaisin ottaa kantaa asioihin, joita kohtaan elämässäni. Hetkiin, jotka vaikuttavat muhun. Kertoa mun elämästä, joka on muuttunut paljon siitä mitä se oli kun sillon joskus aloin taas pitämään tätä blogia. Haluaisin sanoa niin paljon, paukuttaa omia mielipiteitäni tänne verkkoon. Silti joku mua hidastaa, pitää kiinni ja ei anna täysin siihen valtaa. Pitäisi olla välittämättä, mutta kun haluaa tuoda asian ilmi oikein eikä väärin.
Luultavammin ne postaukset tulevat sitten, kun tarpeeksi poksuvat mun päässäni. Saavat tarpeekseensa ja tulevat vaan. Boom. Boom. Boom.
Loppupeleissä se olen kuitenkin minä, se muuri mun edessäni. Joka pitää kiinni ja ei anna vain mennä. Se, joka teki uhkarohkeasta lapsesta.. minut.
Piti tehdä mahtava, kaunis ja äärettömän herkkä merkintä siitä kuinka Olli on ollut meillä vuoden. Hienot virkkeet jäivät jonnekin päiväunille, mutta muutamia kuvia hurtata on. Ei kuulemma saa kutsua rotukoiraa rakiksi, pyh. Minun rakkini, minun!
Elämä on muuttunut aikalailla paljon viimeisen vuoden aikana, tuon karvapallon takia. Muistan edelleen sen ensimmäisen yön kun menin nukkumaan klo 20, koska aamulla oli töitä. Herra vietti yön yksin keittiössä ja kamala huuto, että elkää nyt jättäkö yksin. Kyllä se siitä hiljeni, kunnes tuli iltakakka. Onneksi Olli oppi nopeasti sisäsiistiksi ja varsin helpolla.
Voi sitä jälleennäkemisen riemua, joka kerta kun ei hetkeen nähdä. Oli kyseessä 5 minuuttia tai kolme päivää, on reaktio aina sama. Iloinen, koska toinen on siinä mutta myös vähän ärhäkkä kun on toisen jättänyt. Höppänä.
Koiravapaa viikonloppu. Se sellainen asia, jota mainostan ystävilleni ja viskon nyrkkiäni ilmaan niiden ihanuuksien tähden. On hyvä olla välillä näkemättä, että kerkeää kaivata sitä kun menee nukkumaan (liian myöhään) ja toinen kirjaimellisesti rojahtaa päälle. Älä liiku, mä nukun tässä. Silloin on helppo huokaista helpotuksesta ja kömpelösti paijata pimeässä. Yksin nukkuminen tuntuu oudolta niinä hetkinä, kun toinen ei tulekaan. Joskus pitää maanitella. Ollllliiiiiiii! Kaikuu pitkiän huoneita. Kunnes tassut tapsuttaen herra saapuu kuin ritari valkoisella oriilla.
Huomenna taas nähdään ja ilo pääsee irti. Voi haistaa toista. Miten koira voikaan tuoksua niin hyvälle. On se myös kivaa kun sänkyyn ei mahdu enää niin hyvin kun toinen oikein levittäytyy. Takatassut naamalla.
Olen elossa ja muutaman tunnin päästä taas vuoden vanhempi. Lakkasin kynnet uudestaan ja kohta alan tykittämään Fallout 3:sta, joka puri pahasti kun sain aikaisemmin tällä viikolla Mass Effect trilogian läpijuostua taas.
Yllä oleva kuva on viime viikonlopulta, jolloin juhlin kaverin synttäreitä. Omia on tarkoitus juhlia ekaa kertaa,
sitten sen kun täytin 8 vuotta, kavereiden luona ensi viikolla. Odotus tätä juhlaa kohti lähenee joko kauhuna tai sitten yritän unohtaa koko päivän. Sen verran kaverit vitsailivat, että alkomahoolia kaataisivat kurkustani alas. Heh.
Tämä biisi soi koko päivän Spotifyn kautta ja ei voi kieltää, että jalka vähän vipattais. Huomenna myös tarkoitus käydä Anssin tykönä värjäyttämässä ripset ja kulmat, huu. Puhutaan myös ensi viikon viikonlopusta. Kaverit on ihania. ♥
Joskus löytyy kappaleita, uusia tuttavuuksia jotka jäävät jatkuvaan toistoon. Elämässä on tällä hetkellä vain yksi asia, pelaaminen. Yli 30 tuntia Mass Effect 2:kin on jo uppoutunut. Toisaalta pelissä ollaan jo loppusuoralla, jesh! Toisaalta hirvittää miltä hahmo tulee näyttämään siinä vikassa pelissä, toisaalta viimeinen DLC kiinnostaa kovasti, whii.
Kouluhaut loppuivat ja tehtävät lähtivät ajoissa. Syntymäpäivään on 10 päivää ja mua vain naurattaa. Ehkä ensimmäistä kertaa omaan miesmuistiin nähden on varmaan lunta maassa, kun vuosia tärähtää täyteen 24. Tuntuu, että nuorrun vuosi vuodelta vaikka olo tuntuu välillä aika vanhalta. Ystävien mukaan olen ollut aina vanha, koska unirytmini on ollut aina aika normaali. Varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana kun on ollut aikainen aamutyö niin on unirytmikin ollut sen mukainen. Tänäänkin nousin jo kello yhdeksän jälkeen, vaikka nukkumaan olin mennyt vasta yhden jälkeen. Sitä se pelaaminen teettää.
Toisaalta täytyy kyllä sanoa, että Dominiq T. Shepard on kyllä aeka kuuma. Kerrankin onnistuin luomaan todella kuuman naisen, hahah. Tietenkin on hyvä muistaa, että omasta mielestä juurikin Mass Effect 2 pelissä se hahmon luominen kauniiksi ja silmää miellyttäväksi on varsin helppoa. Siinä mielessä miten ensimmäisessä pelissä voi hahmo olla ok, mitä nyt välillä aekamoinen kauhistus tulee kakkosen naamoista aika miellyttäviä pienellä vaivannäöllä.
Viimeistä peliä odotellaan siis kauhulla. Luultavammin joutuu taas tekemään kasvot alusta, koska se hahmon tuominen pelistä toiseen ei todellakaan tee oikeutta hahmon ulkonäkövalinnoille. Helpompaa vain rakentaa alusta, siis ihan oikeasti. Tein itseassa saman nyt tässä kakkospelissä, koska se tuotu naama ei nyt vaan näyttänyt siltä hahmolta itseltään. Huh huh.
Sinänsä huvittava pelisarja, kun näin paljon kiintyy joihinkin hahmoihin. Ekassa pelissä tykkään tarinasta eniten. Kakkosessa jyrää juurikin grafiikat, mutta myös muutamassa lisäosassa on hauskaa dialogia kun taas kolmonen on pääosin kirjoitettu tosi hauskasti ja sydäntäsärkevästi. Toisaalta vikasta pelistä pitää tosin kokea se pelisarjan viimeinen ladattava lisäosa, se on kuulemma kaikista parhain. Mitä olen nähnyt niin täytyy sanoa, että varmaan näin on. Ahhh.
Elämässä on muutenkin sellainen hullu pyörremyrsky menossa kun muutoksen tuulet puhaltavat. Toisaalta ne tuovat vähän jännitystä tähän elämään, mutta ehkä eniten kuitenkin epävarmuutta. Olen tarpeeksi kauan jo istunut paikallani, on pakko päästä liikkeelle. Levitän siis siipeni ja nousen muutoksen tuulen mukana jonnekin kauas.
Sitä ennen hyvä aika rentoutua suosikkipelisarjansa parissa, eihän sitä tiedä millon sitä seuraavaksi pääsee pelaamaan. Khieh.
