The Fox

Mulla on hirveästi suunnitelmia, salaisia unelmia ja paon täytteisiä unia. Haluja ja mielitekoja, puhdasta lähtemisen riemua. Syytän itseäni siitä, että olen tässä tilanteessa. Osa-aika töissä ja asun kotona. Elämässä ei ole oikein mitään muuta kuin tuo työ ja tv-sarjat. Pelaaminenkin on ollut poissa kuvioissa, koska en saa (omasta takaa) pelata yhtä (!) peliä.

Seison syksyisillä kaduilla koiran kanssa ja pohdin kuinka vaikeaa se loppujen lopuksi olisi. Pakata reppu ja marssia ulos, lähteä vain. Haluan niin kovasti nähdä kaiken, mutta niin kovasti en myöskään uskalla lähteä ulos neljän seinän sisältä ellei kyseessä ole tarkasti sovittu juttu. Kuten työ, koiran ulkoilutus tai tapaaminen x. Kaikki improvisaatio on kadonnut. Elämän ainoa merkitys on kasvattaa tukkaa ja olla pelaamatta Mass Effectiä, mutta onko se elämää? Epäilen.

On mulla kuitenkin pieniä projekteja, suurempia keväälle. Isoja tapahtumia, pitkiä aikavälejä ja liian paljon epäilyksiä. Toisena hetkenä tunnen osaavani kaiken, kun sekuntia myöhemmin mietin miksi edes nousin sängystä ylös. Pitäisi vaan uskaltaa jatkaa, painaa eteenpäin. Olla nöyrä ja tehdä töitä, niin kuin aina. Olla nöyrä ja tehdä töitä, mutta kuinka kauan? Kuinka kauan pitää olla nöyrä ja tehdä töitä? Palkitaanko sitä koskaan?

Monina hetkinä löydän itseni seisomasta töissä tuntien kuinka sanaton raivo kiehuu mun sisällä, mutta koska tunnen sen osaan sen myös kahlita. (Tätä tapahtuu myös töiden ulkopuolella.) Tiedän, ettän kun tarpeeksi nielen se katoaa. Edes hetkeksi. Kunnes kello tulee seitsemän ja nousen crosstrainerille. Silloin avaan pullonkorkin ja päästän sen irti. Sen raivon, sen turhautumisen, sen kaiken. Poljen eteenpäin pitkin mettiä ja raivo on mun polttoaine. Silti se ei riitä, kuusi kertaa viikossa ei riitä. Raivo syä mua liikaa, se on aina siellä. Pullottumassa lisää, ihan pikku asioista. Ei se ole muiden vika, että mä olen raivoissani. Kun ei ole edes kunnon syitä, mullahan on asiat niin hyvin.

En silti uskalla päästää ihmisiä lähelle, lähinnä olen vain työntänyt niitä pois. Kavereiden näkemisen näkee pankkitilistä. Mitä paksumpi pankkitili, sitä enemmän olen istunut neljän seinän sisällä. Sanon, että tää ympäristä tekee musta apaattisen, että tää ympäristö sua mut ja jättää tilalle sen raivon. Ehkä se on totta, mutta ei se koko totuus. Se on vain pala sitä totuutta, joka syö mua. Järsii kunnolla ja jäljellä on vain raivo. Raivo, joka syö mua vielä enemmän ennen kuin jäljellä ei ole enää mitään. Sanon, että kaikki muut on se syy, vaikka oikeasti pitäisi katsoa vain peiliin.

Toisaalta olen iloinen, että olen tämänkin asian huomannut. Tämän raivon, tämän vihan. Tämän toimettomuuden ja siitä tulevat asiat. Olen ehkä enemmän yksin kuin pitkään aikaan, mutta ympärillä on silti ihmisiä. Ympärillä on eläin. Mutta ovatko ne oikeasti siinä? Elämäni ehkä polttelevin kysymys.

Loppujen lopuksi ehkä tärkeintä on tietää, että tämä kevät muuttaa kaiken. Pääsinpä kouluun tai en. Mulle riittää nyt. Mä en voi koko elämääni asua kotona, olla osa-aika töissä ja istua koneella. Tai siis totta kai voisin, mutta surkea elämä se olisi. Mä haluan elämältä enemmän, mutta jostain syystä en ole sitä uskaltanut ottaa. Ei mulla ole mitään pelättävää, mä elän loppujen lopuksi vain kerran. Kaikki päättyy aikanaan, kaikki päättyy kuolemaan. On aika elää, tai kuolla. Kuolemalle voi vain sanoa, että "not today". Ainakin yrittää.

Toisaalta mietin, että vaadinko silloinkin itseltäni liikaa. Ehkä se on vain sula mahdottomuus. Toisaalta kello on seitsemän ja on aika nousta crosstrainerille.

Brave

Kun tekee suunnitelmia, salamyhkäisiä sellaisia, on kiva herätä siihen todellisuuteen että tarvitsisi enää vain kävellä ovesta ulos ja toteuttaa ne. Toisaalta sehän on vaan se vaikein osuus, hypätä liikkuvaan junaan ja mennä matkan mukana. Ainakin se hetki ennen hyppäystä kun haluaisi vaan peruuttaa koko jutun. Harvoin perun, koska loppujen lopuksi kaikesta tulee mahtavaa. Silti se jännitys, joka saa mahan sekaisin on maailman hirveintä. Ehkä me selvitään sittenkin elossa. On ennenkin selvitty, kaikkihan tietää miten kaikille lopussa käydään. Kuallaan poes.

Varsinkin kun on jakanut salamyhkäisyyksiä vain muutaman kanssa ja nekin innostuu. Sitten iskee paniikki, että enhän mä pysty. Miksen pysty? Pitää olla vaan rohkea. Brave. Oon tehnyt näitä tämmösiä juttuja ennenkin, no big deal. Vai mitä? Housut jalkaan, huivi kaulaan ja menoks!

Eikä tää muhun tarttunut syksy flunssa (?) auta yhtään. Olisi ehkä toisen pillerin aika. Ja miettiä sitä ul-.. salamyhkäisyys juttua. I only need to start and roll into heaven. Olen itse itseni pahin vastustaja, koska sen oikein opin? En varmaan koskaan.

Gonna Get Over You

Työnnän suklaata alas kurkustani samaan tahtiin kuin musiikin tahtiin tanssivat varpaani. Ei oikeastaan tee edes mieli, mutta mums mums mums vaan. Kun valkoinen suklaa koskettelee makuhermojani ja hampaat halkaisevat pähkinän huutavat aivoni hurraa huutoja makuaistimuksille. On se vaan niin hyvää, tuo Pirkan Valkoinen hasselpähkinäsuklaa, tämän hetken the thing.

Samaan aikaan tappelen itseni kanssa kuinka ei huvita urheilla tai jumpata, mutta teen sen silti. Edes osan. Onnistumisen kruunaan muutamalla (kymmenellä) palaa suklaata. Toinen asia josta soimaan itseäni on piirtämisen lopettaminen. Kuin seinään taas. PAM. Ja loppui sekin. Ihan ilman hyvää syytä, koska ei huvittanut.

Mielenkiinto kaikkea kohtaan (varsinkin sitä piirtämistä) kesti kymmenen päivää. Tänään sain taas avaruusolennon paperille. Eilen haaveilin e-kirjan lukulaitteesta ja mahdollisuudesta kirjoittaa. Tänään haluaisin painua peiton alle nukkumaan, koska ei huvita. Ei vaan huvita. Aamulla pitää kuitenkin mennä töihin, ihan hyvin voin aloittaa yöunet jo nyt.

Kirjoitin jonnekin pitkästi siitä kuinka tärkeitä ystävät mulle on. Kuinka paljon heistä välitän ja rakastan ja kuinka heitä kaipaan. Silti parhaimmassa mahdollisessa tilanteessa nähdään ehkä kerran kuukaudessa, yleensä harvemmin. Suurin syy on lähtemisenvaikeus, kysymisen kammoksuminen ja valmis ajatusmaailma siitä että "niillä on jo muuta menoa!", mikä on yleensä ihan totta koska joku muu on jo kysynyt.

En silti koe olevani huono ystävä, vaikka en näekään useita viikottain. Sillä minuun saa kyllä yhteyden. Ja kun taas kohtaamme on kivaa, vaikka ennen lähtöä olisinkin halunnut perua koko jutun. En muista, että koskaan olisin perunut. Kivaa on ollut aina, silti sitä kammoaa sitä viittä minuuttia ennen lähtöä. Ahistaa ja haluaa vain piiloutua peiton alle. Ettei kukaan minua nää tai huomaa, ei minua ole olemassa. Shh. Ihan hiljaa vain. Kyllä ne pian unohtaa.

Silti saatan lähteä tanssien töihin aamulla, luultavaksi siksi että kukaan ei ole (muutamaa koiranulkoiluttajaa lukuunottamatta) vielä liikkeellä. On vain minä, pyörä ja tie. Tuulenpuuska korvannipukassa ja jammaava musiikki kuulokkeissa. Lauleskellen poljen töihin, aina ihan liian kovaa ja töissä on kuuma ennen kuin ole nostanut yhtäkään laatikkoa. Parasta työpäivässä on myös ne hetket ennen kuin kauppa aukeaa ja se kun pääsee kotiin. Liihotan pitkin teitä lauleskellen musiikin tahtiin ja pian olen taas kodin turvassa. Kukaan ei näe, kukaan ei huomaa. Rauha. Vain minä ja maailma.

Tiedän mitä haluaisin tehdä, mutta tiedän myös että haluan tehdä sitä siksi että en saa sitä tehdä. Tekisi mieli heittää raivarit itselle, koska teen typeriä sääntöjä. Joskus tekisi mieli myydä kaikki pelit pois, että voisin olla taas ilman niitä. En varmaan koskaan voi pelata kyseistä pelisarjaa normaalisti. Pelottava ajatus on, että en voi ehkä koskaan pelata kyseistä pelisarjaa. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä enemmän tiedän kuinka totta se on ja sitä enemmän haluaisin pelata. Vielä viimeisen kerran. Kuitenkin tiedän, että jos annan pikkusormen vie koko homma koko käden, ylävartalon ja lopulta koko naisen! (Ihan niin kuin se ei olisi sitä jo tehnyt...)

Nautin yksinolosta, omasta seurastani ja huonoista vitseistäni. Tykkään myös olla ystävieni kanssa. Tykkään olla luonnossa. En kuitenkaan pidä ihmismassoista, katseista ja muutenkaan maailmasta. Olen kateellinen ystävälleni, joka on uskovainen. Her ability to believe in something is something that makes me wonder. It makes me speechless. I couldn't ever do it. Too many things telling me (including myself ) that it's horrible, going wrong and restricting myself in every way. She has courage to be herself, more than I have. I look up to her. I even envy her. 

Toisaalta tiedän miksi ei huvita, miksi haluan nukkua ikuisesti ja huutaa vain. Haluaisin tapella, kunnolla painia. Purkaa tämän energian, ärsytyksen ja olemassaolon vastakohdan pois. Halu vetää jotakuta turpaan on pelottavaa, koska se tulee välillä niin vahvana. Kun tekisi mieli vaan tirvaista, antautua tälle eläimelliselle tahdolle repiä toinen kappaleiksi. Ei siksi, että se olisi tehnyt mitään pahaa tai vaikka olisikin. Haluaisin tehdä sen takia, että siitä muka ehkä mahdollisesti tai sitten ei tulisi parempi mieli itselle. Itsekästä, tiedän. Tyydyn siis naksuttelemaan niveliäni ja pohtimaan puutuvia ruumiinosiani. Kun ei ole parempaakaan tekemistä.

En tiedä miksi kirjoitin tämän, mutta olen iloinen että kirjoitin. Paska juttu, mutta tulipan tehtyä.