Given up

Don't Stay

Hiukset kasvaa aika paljon vuodessa. Ainakin minulla. Taas on vähän sellainen olotila, että haluaisi jotain otsatukan tynkää, vastahan se kasvoi kunnolla ulos... mutta kun kaikki hiukset on niin pitkiä että en tiedä mitä teen niillä.

Jos mä oon oikee

 We're all human beings and we all have wide range of emotions. From nice and smiley to fear and jealousy. Everything beyond and between, mixed up together in this nice little soup we share with people we love. Or at least we should. If we can't show our true colours to anyone, who can see how brightly we shine under the sun or moonlight, how dark and gloomy we are when it feels like all the light is away when we have actually just forgotten to switch the light on.

Tämän päivän ajatuksia ystävälle. I wish so much for her.

 Since you're so much more than your amazing smile and happy thoughts. You are them all. All happy and gloomy, all giggle and the wiggle.

Muistutuksena kaikille ystävilleni.

 I enjoy when my friends are nice and smiley and very fun to have around. I love them, but I love them more when they can show me to whole range. The whole spectrum.

Ihanaa Lauantaita. ♥

Sweet Dreams

Syön puolukkapiirakkaa ja mietin. Hörppiessä kahvia tunnen kuinka rattaat rutisevat, liian vähän öljyä. Olleet perskeles liian vähällä käytöllä, taas kerran.

Olen taas kerran sen aiheen edessä kuin aina ennenkin, mitä tulevaisuus toisi tullessaan? Katsoin silmiä avaavan TED talking jutun ja todellisuus on vihdoin iskeytynyt kasvoihin. Aika kovaa ja todellakin sillä helvetin repeätillä. Vähän niin kuin näin:

Kyseessähän oli siis Meg Jay:n Why 30 is not the new 20. 

Tietoisesti on selvää, että olen yrittänyt ottaa elämästäni selvää. Tehdä tärkeitä päätöksiä, koska tosiaan täytän kohta 25 vuotta ja elämäni on ainakin minun mielestä usein aika perseestä. Monet asiat vain vahvistavat tätä tunnetta, koska ne vain kertyvät toistensa päälle kertoimiksi kunnes keskellä päivää koiraa ulkoiluttaessa herään siihen painaijaiseen miten "väärin" minä elän. Noh, en ehkä väärin, mutta ei tämä nyt kovin omalta tunnu. Ei todellakaan. Silti nekin heräämiset kestävät sen kaksi metriä kunnes keskityn puussa olevaan oravaan tai johonkin yhtä tärkeään asiaan.

Aikaisemmin olen käyttänyt sanaa lamaantunut. Oi kyllä, olen lamaantunut. Välillä tuntuu, että taistelisin suurta ulkokuortani vastaan oikein urakalla. Elämähän on varsin helppoa loppujen lopuksi! Minulla on osa-aika työ, maksan omat laskuni ja asun halvalla kotona. Käyn harvemmin missään viettäen elämäni lähinnä katsoen tv-sarjoja. En edes valvo myöhään, kiitos aamutyön. 

Tiedän eläväni mukavuuskuplassa josta en halua luopua. Suurin syy miksi en halua muuttaa pois kotoa, (vaikka kuinka ottaa päähän) on se kuinka kallista se on. Varsinkin minun palkallani, vaikka tiedän että saisin varmaan jotain tukiakin. Uusi työkin olisi kiva. Toisaalta haluaisin opiskella, mutta siinäkin ovat valintani hyvinkin suppeat. Sen takia olenkin lyönyt päätäni seinään viimeiset 6 vuotta. En silti koe olevani valmis menemään opiskelemaan vain jotain sen takia, että opiskelisin jotain sen takia että opiskelisin. En halua viedä sellaisen opiskelina paikkaa, joka oikeasti haluaa opiskella juuri sitä juttua. Puhumattakaan siitä, että minulla on jo ammatti ja miten se tulee vaikuttamaan tulevaisuudessa kouluunhakemiseen jne.

Elämästäni on pikku hiljaa kadonneet niin intohimo sen elämiseen ja kiihko kokea kaikki. Tuttua ja turvallista on jäädä kotiin miettimään mitä x- tv-sarjan y- kauden ö- jaksossa tapahtuu! Tai sitten pelata videopelejä. Rakastan pelaamista, mutta sekin on ongelma. Nytkin on jo toinen päivä putkeen kun en pelaa vaikka Fallout 3:sta on tahkottu jo melkein 70 tuntia (eli melkein saman verran kuin kestää pelata Mass Effect 1 & 2). Mukavan virkistävää, mutta toisaalta näen syyt miksi pelaan niin paljon. Ei tule tylsää ja elämää lipuu ohi. Kuuletko kuinka laineet lipsuttavat?

Kaiken tämän heräämisen suhteen tunnen kuinka minun pitäisi olla vauhkona, hirveällä kiireellä pohtia mitä minä haluan, mutta tässä tulee nyt oikeasti se pelottavin osuus. Loppujen lopuksi kun minua ei nyt kiinnosta, vaikka elämä kuluu ohi. No regrets! Huudan internetin syövereihin samalla kun kääriydyn lisää tähän turvalliseen elämään, jonka olen itselleni luonut. Annan elämän lipua ohitseni ja saatan ehkä kohauttaa olkiani sen menolle. Aina välillä tekisi mieli vetää itseään ihan turpaan, koska on juurikin niin laiska ja saamaton kuin ihminen voi olla. Edes ystävien menestyminen omissa elämissään ei aiheuta minussa samanlaista kateutta mitä se aikanaan teki. Lähinnä olen vain iloinen toisten puolesta kunnes uppoudun lamaannukseni ja apaattisuuteni uumeniin.

Eikä elämistä tietenkään helpota se, että voisin tehdä niin paljon ja suunnata niin kaikkialle. Osaamista tuntuu olevan vähän joka lähtöön, ja pienellä treenillä kaikesta selviää. Liikaa valintoja, joten valitsen kaikista helpoimman, eli en tee yhtään mitään. En valitse yhtään mitään. On vain minä ja apaattisuuteni.

Walk This Way

Eilen oli kaunis ilma, ei sitä voinut kuin kuvata. Bonus:

I Want Candy

Se on vain sellainen fakta, että hiukset kasvaa. Kuvien välissä se normaali vuosi ja vähän päälle. Hups?

Someone Like Me

Heräsin taas siihen kuinka ärsyttää. Lähinnä ärsytyksen syynä oli oma napa, kun vaan voisi tehdä enemmän. Kokea enemmän ja elää enemmän. Voisi jos viitsisi, sanoi osa aivoista kunnes kolmannes toppuutteli että näin on ihan hyvä. Kun kuitenkin ärsytti ja ärsyttää, ei näin ole hyvä. En silti ole löytänyt keinoja murtaakseni muurejani, kahleitani tai löytänyt voimia etsiä uusia seikkailuja.

Lamaantunut on varsin kuvaava sana minusta. Olen ollut lamaantunut jo pari vuotta. Ikävä ja vähän surullinen fakta, mutta kyllä se tästä. Kyllä se tästä. Ainahan sitä voi itselleen niin sanoa, mutta todellisuus voi olla varsin eri. Toivossa on hyvää elää, sanoi satiainen. Mutta onnikin kelpaa.

Vuosien varrella olen muuttunut ihmisestä, joka välitti liikaa muiden mielipiteistä tyypiksi jota ei vaan kiinnosta. Se voi olla osasyy lamaantumiseen, koska ei vaan kiinnosta. I don't care. No fucks given.

Toisaalta liika välittäminen on kuin suossa tarpomista, kaikki on vain liikaa. Olisi kiva jos vain voisin hengähtää, pienen hetken levähtää. Kunnes muistan, että olen edelleen välivuodella.

On vain vaikeaa lähteä mihinkään suuntaan, kun en tiedä mihin suuntaan haluan. Follow you dreams! He sanovat. Niin mitä unelmia? Mitä unelmat on? Onko ne jotain syötävää? En edes tiedä mitä teen ensi viikolla töiden lisäksi, joten unelmien seuraaminen tuntuu oudolta. Vieraalta. En edes tiedä mistä unelmoin, en tiedä unelma ammattiani tai tapaa jolla haluan viettää loppuelämäni. Tai siis tiedän, ei ainakaan näin.

Suuren kysymykset siitä, mitä haluan tehdä elämälläni upottavat minut paremmin lamaannuksen syleilyyn. Kun en tiedä niin en ota askeltakaan. Seisoin vaan ja katson kun muut liikkuvat. Minun kyytini ehkä meni jo, tai sitten se ei ole vielä tullut minua hakemaan. Ehkä sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Naureskelen usein, että jos elämä olisi peli niin olisin voittanut sen jo. 18-vuotiaana minulla oli paperit niin ammattiin kuin ylioppilaslakki päässä, mutta elämä ei loppunut siihen. Ihmiset ympärillä juoksevat eteenpäin suurien unelmiensa perässä ja saivat ne jopa kiinni. Itse olen palannut lapsuuden maisemiin, jossa on vain ne muistot. Lapsuus. Siitäkin on jo niin kauan. Kuljenko elämää väärin päin? Toisaalta toisten katsominenkin antaa minulle jotain, olen niin iloinen kuin surullinen monien puolesta. Olen siinä, heidän kanssaan heidän elämässään. En kateellinen tai katkera, aidosti mukana. Kunhan kyse ei ole minun elämästäni.

Toisaalta saan koko ajan toitotusta vanhuudestani ja kuinka elämä vilisee ohi silmien. En tiedä tietävätkö paasajat, että kyllä minä sen näen. Olen vain lamaantunut, en tiedä mihin suuntaan lähteä vai lähteäkö minnekään. Näinä epätoivoisina hetkinä sitä alkaa ajattelemaan, että jos elääkin yliajalla. Ehkä siksi kaikki on niin outoa ja vierasta, niin vaikeaa ja monimutkaista koska mun ei kuulu olla täällä. Olen yliajalla. Ei sillä, että haluaisin kuolla. Haluan elää, mutta en tiedä miten elää.

Voin tehdä elämässäni ihan mitä haluan, mutta tuntuu että en halua tehdä mitään. Teen silti, vaikka en halua. Lähinnä koen oman elämäni hyvin ahdistavana ja haluaisin vain kävellä ovesta ulos. Lähteä vain ja olla katsomatta taakse. En kuitenkaan tee niin, liikaa vaivaa ja suunnittelua. Liikaa kaikkea. Liikaa. Joten jään seisomaan ja miettimään, että mitäs nyt.

Silti tunnen ja näen pienen vihjailun paremmasta tulevasta, paremmista hetkistä ja onnellisemmasta elämästä. Omasta elämästä. Toisaalta ajatus yliajalla olemista tuntuu helpottavalta, ahdistuksen poistajalta. No wonders you don't know anything. Se ajatus tuo vihjauksia monista elämistä, jotka olen mahdollisesti elänyt. Kuinka lyhyitä ne ehkä ovat olleet. Ajatusleikki katkeaa kunnes osa minusta sanoo varsin varmalla äänellä, että kaikkihan me ollaan vain energiaa joka pyörii uudestaan ja uudestaan. What comes around, goes around.

Muistan kirkkauden