Dr. Feelgood

Viime viikonloppuun kuului ehkä vähän hipsteröitymistä kuin myös homobaareja. Ai niin. Oikeastihan olen nyt kirjoittamassa esseetä. Shhh.

Uprising

Kameran muistikortin aarteita. Meidän pieni lentäjän poika.

Sen sijaan, että keskittyisin käymään läpi kuvia joita otin eilen niin keskityn kuviin jotka eivät liity aiheeseen. Maski naamalle, anna maskin kuivua ja ota kuvia. Ahhh.

The Big Skip - feat. Dena

Kaksi kuvaa. Vuosi kuvien otosta. Aeka hyvin se tukka perskeles vaan kasvaa. Vakiokampaajani Anssi juurikin siitä eilen mainitsi kun käväsin hänen työpaikkallaan värjäyttämässä ripseni ja kulmani. Nipsittiin jopa hiuksia, vähän niitä huonoja latvoja pois. Ei kuulemma ollut edes huonoja latvoja. Vähän otsatukkaakin leikattiin, whii.

Mikään ei ole ihanempaa kuin se, että Anssi pesee mun tukan ja laittaa sen. Toisaalta. Jälkimmäisessä kuvassa ei siis näy se kiva kampaus jonka Anssi teki. Ne kivat kikkarat ja semmoset. Puhuttiin, että kun on niin suoraa tukkaa tuolla alhaalla että laitettais vähän permanenttia tai jotain kesäksi. Tasottais tätä hiushulluutta. Kenellä oikeasti on kiharaa päällä ja piikkisuoraa alhaalla? Sen sitä saa kun liian nuorena manailee luonnonkiharoita pois peilin edessä. Mitä tästä opimme? Ei mitään manailuja ennen puberteettia!

Äidin kommentti siihen, että taas juoksin Anssin luona oli lähinnä huvittava. Kuuleman mukaan liian usein käyn värjäyttämässä kulmiani ja ripsiäni. Ei taida mama muistaa, että tämä likka on sellainen patalaiska tapaus että kun värjäytän noita karvoja ei tartte huolehtia meikistä. Myöskin se kidutus (kulmien nyppiminen) ei ole niin kamalaa kun karvat kasvaa vaikka sen puoli vuotta. Toisaalta, mitä väliä sillä edes on. 

En tosiaankaan ole tekemässä tätä sen takia että vikittelisin miestä (äidin kommentti) vaan ihan omaksi iloksi. Mitä en perinyt tummia kulmia, hmph. Viime aikojen suurimpiin saavutuksiin kuuluu Bonesin katsominen (s02e20), esseen jatkaminen ja kuvausasioiden sopiminen. Tulipa muuten hetki sitten herkistyttyä sille faktalle, että olen nähnyt Dalai Laman livenä. Mielenkiintoista tämä elämä, aina välillä.

Wonderwall

Kun unohtaa kirjan sängylle ja koira suuttuu sinulle. Puntilat, Olli teki Puntilat. Mutta kuka on Puntila?

Am I alive or alive? Aamulla otettu, koska kosteilla hiuksilla nukkumaan meneminen on niin jees kun ei jaksa katsoa vielä sitä yhtä jaksoa Bonesia koska sen on jo nähnyt. Sen voi jättää huomiselle (eli tälle päivälle) kun kirjoittaa esseetä. Vai?

Työpäivän jälkeinen piilottautuminen. Kuvan ottamisesta useampi tunti ja useampi asia hoidettuna. Suunnitelmia ja toteutuksia. Syödyn kirjan lukemista ja esseemäistä pohtimista. Ajatusten vaihtoa ja tv-sarjan katselua. Koiran kanssa leikkimistä. Suklaan syömistä.

Mielenkiintoisia faktoja elämästä löytyy päivittäin, kuin esim. se että tietokone on jo vuoden vanha ja ne kaikki web kamera kuvat. Harvinaisen paljon pärstää kuvattu, harvinaisen paljon hiusten kasvua taltioitu.

Tälläkin hetkellä pitäisi olla nukkumassa kirjan syöjän vieressä, koska seuraava Bones jakso on jo nähty (niitähän riittää toiselle kaudelle) ja kaikkea niin. Mielenkiintoiset viikot vierivät eteenpäin.

Päivän opituin asia on, että en vihaa Maximia. Puhun siis kirjan hahmosta. Hänen loppunsa oli siis traagista. Ehkä. Toisaalta myös sellainen jonka hän näki tulevaksi.

Welcome To The Black Parade

Yksi yö hermoromahduksen jälkeen ja huomasin tekeväni sitä taas. Välttelin, mutta päätin olla ottamatta stressiä. Ihan kuin varokeinona avasin kaikki oikeat ohjelmat ja tiedostot. Laitoin jopa lähdekuvan Chromen välilehteen, ihan vain odottamaan.

Se tuli puun takaa, täysin yllättäen. En muista edes mitä tein. Sillä en ollut lukenut fan fictionia tai mitään muutakaan erikoista, olin vain tuhlannut aikaa. 5th Element oli auki VLC soittimessa 43 minuutin kohdalla, mutta siinä se oli nököttänyt jo jonkin aikaa. Ah, nyt muistan. Luin kuva-analyysista, ihan vain virkistääkseni muistiani. Yksi vinkeistä ystävältäni.

Yht' äkkiä olinkin Open Officessa ja esseen aloituksen raato edessäni. Sormet alkoivat juosta näppäimistöllä.  Aloitettu raato poistui ja teksti alkoi soljumaan. Palasin lähteeni pariin tarkistamaan lähinnä nimiä kunnes teksti soljui taas eteenpäin. Olin tarkkana merkkimäärän kanssa. Nauratti ja oli hyvä fiilis. Kerjäsin jopa positiivista huomiota ystävältäni joka oli todistanut eilistä hermoromahdustani.

Tunti aloittamisen jälkeen se oli valmis. Raato oli muuttunut viralliseksi tekstiksi, joka odotti vain viilausta. Sitä se onkin saanut. Olenhan tyypillinen kirjoittaja, joka kirjoittaa liian pitkiä lauseita ja unohtaa pilkun olemassa olon. Sain jopa innostuksen käydä käsiksi aikaisemmin rustaamiin tehtäviini viila kädessä ja edistystä tapahtui sielläkin. Nyt on Metropolian yhden koulutusohjelman (kyllä, luit oikein) tehtävät tehty. Tietenkin ne pitää vielä lukaista läpi muutaman kerran, mutta pääpiirteet ovat paperilla.

Yksi koulutusohjelma tehty, hyvä minä! Huomenna tulee lisää tehtäviä, lisää stressattavaa. Odotettavaa on, että myös lisää hermoromahduksia. Toisaalta jos tulos on tämä, niin mikä ettei.

Epätoivo ja -usko tulevat aina välillä kylään, harvemmin aivan yllättäen. Lähinnä vain piristävälle vierailulle, joka saa minut puhumaan itsestäni pahaa pääni sisällä. Kun huonoista hetkistä selviää on pääni yleensä taas kirkkaampi ja kaikki edistyy. Olenhan pimeän jälken löytänyt taas valon ja todennut osaamistaitoni olevan ennallaan. Yritti pään sisällä asustava monsteri sanoa sitä tai tätä. Hirvö on onneksi vain oma keksintöni, demoni, joka tulee vain heikkoina hetkinä. Hetkistä joista on ennenkin selvitty hengissä. Ainakin toistaiseksi.

Na Na Na

Äiti on flunssassa, ja tapojeni mukaan olen sitä mieltä että minähän en sitä saa. Flunssa on siis sitä kaliiberia että raukka parka makaa sängyn pohjalla. Huh.

2000 merkin essee, ilman välilyöntejä. Tuo on maksimi ja olen onnistunut puhumaan itseni epäonnistumaan siinäkin. Toisaalta epätoivo ja -usko oli jo odotettavissa. Onneksi veljekset tulivat kylään vasta tänään, mutta voisivat kyllä pian painua muualle. Tämä neiti ei nyt jaksa, vaikka esseen aihe on mielenkiintoinen ja siinä voisi oikeastikin onnistua. Jos ei koko ajan pitäisi pään sisäistä monologia siitä kuinka huono on ja kuinka tulee epäonnistumaan.

Tämänkin merkinnän ainoa tarkoitus on purkaa kaikki itseinho, itsensä syyttäminen ja mollaaminen tähän tekstiin niin että pääni kirkastuu edes hetkeksi että saisin edes sen 1500 merkkiä tuohon tyhjälle paperille jolloin voisin sanoa "Hurraa! Hurraa!" ja siirtyä eteenpäin vain sen takia, että voisin palata takaisin sen pariin päivän tai pari päästä.

Yleisesti meininki on ollut hyvä. Odottava, mutta hyvä. Olen saanut aikaan enkä ole hirveästi stressaillut, paitsi mitä nyt lyön päätäni seinään. Koirakin pitäisi vielä ulos. Edelleen vituttaa, ehkä pitäisi palata siihen palopuhe merkintään että muistaisin kuinka hyvä oikeasti olen ja miksi tätä teen joka vuosi. Nyt on vaikeaa muistaa, mutta tiedän että olen kirjoittanut sen ylös. Tiedän myös, että osaan ja olen valmis. Sen myös että vaikka nyt tuntuu tältä niin ehkä huomenna ei tunnu. Tai tuntuu. 

Ulkona on kamala viima ja lunta tulee. Tekisi mieli itkeä että en osaa ja olen huono, mutta en tiedä parantaisiko se oloa. Enkä tykkää itkeä seurassa ja täällä on koko talo täynnä. Oven sulkeminen aiheuttaa epäilyjä ja pelitkin ovat boikotissa. Muutama päivä yli kuukausi tätä helvettiä jäljellä. Silti tiedän jossain sisimmässäni, että minä pystyn tähän. Ehkä Shepardista tuntui tältä Thessian jälkeen Mass Effect 3 pelissä, ehkä. Hänellä sentään oli seuraa, ystäviä jotka näkivät komentajan naamarin taakse ja tiesivät mitä etsiä.

Toisaalta myös viime viikonlopun Oscarit palauttivat mieleen miksi ala jonne haen tarvii enemmän naisia tekijöiksi. Tai kuinka maailma muutenkin tarvitsee enemmän naisia ja feminismiä. Toisaalta mietin myös sitä todellisuutta, mahdollista tapahtumasarjaa joka toistaa viimeisten vuosien ympyrää. Että ovet edessäni sulkeutuvat ja jään yksin pimeään, odottamaan. Odottamaan mitä? Varmaankin sitä maailmanloppua.

Olen kuitenkin jo tiputtanut yhden koulutusohjelman pois hakuohjelmistani, mutta mielessä pyörii yhden toisenkin tiputtaminen. Toiset ohjelmat taas tuntuvat niin omilta ja minulta, että tekisi mieli tanssia ripaskaa paljain jaloin. Pitää kuitenkin muistaa, että olen oman itseni suurin vastustaja. Se vitun banshee jota karkuun lähetään ja kovaa. Ehkä pitäisi vaan pysähtyä, hengittää syvään ja tähdätä tarkasti ja painaa liipaisinta. Oli kuinka vahva haarniska toisella tai ei, kyllä ne kaikki tippuu loppujen lopuksi kun tarpeeksi päähän hakkaa.

Jos Shepard pelastaa galaksin kolme kertaa niin minä selviän näistä tehtävistä (kunnialla). Niin helppoa se on. Yksinkertaista. She's my rolemodel after all.