Amour

Oon monen vuoden aikana halunnut yhtenäisen elämän, sellaisen joka ei jaettu osiin. Sellaisen jossa kaikki ihmiset jotka tunnen ja olen läheisiä kuuluvat samaan lohkoon mutta näköjään se ei vaan onnistu. Ihmiset on aina omissa lohkoissaan, eivätkä ne ihmiset voi koskaan yhdistyä samaan lohkoon.

Ennen itseä ärsytti ihan viimeiseen tippaan asti kun ystäväpiiri oli jaettu koriksen ja koriksen ulkopuoliseen elämään. Koriksen tiputtua pois niin jäi vaan ne ystävät niin koriksesta kuin koriksen ulkopuolelta samaan lohkoon ja olin siitä iloinen mutta tutustuessani uusiin ihmisiin huomasin että uudet ja vanhat eivät olleet samassa lohkossa. Vieläkään. Ne olivat taas erillisiä, häiritsevän erillisiä. Kuin erillisestä todellisuudesta. En halua jakaa ystäviäni lohkoihin, en halua erotella, jaoitella ja pistää leimaa mutta sitä tapahtuu vaan. Koska ihmisiin tulee se leima miten heihin tutustuu. Kuten täällä uudessa paikassakin. On Liminka-ihmiset ja ei-Liminka ihmiset. Miksi ne eivät voi olla yhtä? Miksi? Miksi niiden pitää olla niin erilaisia että niitä ei voi missään nimessä laittaa samaan lohkoon, vaikka kuinka yrittäisi ja vääntelisi? Ei vaan mahdu, aina joku kohta hiertää. Aina.

Be a first rate version of yourself, not a second rate version of someone else.

– Judy Garland

Suurinta ahdistusta tällä hetkellä aiheuttaa se, että ihmiset täällä eivät kirjaimellisesti ymmärrä miten ihmiset seuraavat urheilua televisiosta. Osin siksi että eivät itse ole koskaan harrastaneet urheilua, vain kaikkea jonka voi liittää taiteeseen. Itse olen tehnyt molempia ja tykkään katsoa urheilua televisiosta mutta joskus aina tuntuu että joudun sulkemaan suuni. En voi hehkuttaa jotain peliä jonka näin televisiosta. Voi iik mikä vääryys. Se häiritsee, että ei vaan pysty sanomaan asioita niin kuin ne ovat koska pelkää sitä leimaa jonka itse saa siitä mitä saa. Sillä eihän sitä tietenkään voi olla taiteellinen ja tykätä katsoa jotain jääkiekkoa televisiosta, hei järki älä jätä!

Believe in yourself! Have faith in your abilities! Without a humble but reasonable confidence in your own powers you cannot be successful or happy.

– Norman Vincent Peale

Oma kykenemättömyys pystyä yhdistämään näitä kahta niin erilaista maailmaa on varsin ahdistavaa koska ei tiedä miten käyttäytyä. Haluaa olla mahdollisimman normaali mutta ei pysty koska toisaalta haluaisi seurata edes vähän mitä urheilussa tapahtuu (varsinkin jos kyseessä on Olympialaiset!) mutta eihän sitä voi tehdä koska olet taidekoulussa ja täällä keskitytään taiteeseen koska se taide on kaiken elämä ja suola ja olet jotenkin vaan niin eri rotua jos tykkäät katsoa jotain ihme urheilua televisiosta jonkun tekotaiteellisen taideleffan sijaan. Et ole sellainen oikeanlainen taiteista kiinnostunut ihminen jos innostut jostain urheilusta.

Tuo on se häiritsevä asia koska Liminka on yksi koti, mutta vaikka kuinka kodilta se tuntuu niin ei se ole täydellinen. Se on liian yksipuolinen. Se ei olekaan niin minua kuin kuvittelin syksyllä ja kyllä minä olen oppinut täällä enemmän itsestäni kuin välivuotena. Itseäni vain ahdistaa se, että välillä tuntuu että joudun piilottamaan ajatuksiani ja mielipiteitäni liittyen uutisiin tai urheiluun koska ne eivät sovi 'taidemaailmaan' tai taidekouluun. Ja se jakaa myös täällä tutuiksi tulleet ihmiset niin erilaiseen lohkoon että pääni räjähtää sillä en halua leimata ketään mutta teen sen silti. Että olisi helpompaa vaikka ei oikeasti ole.

Kuva

Siksi tuntuu oudolta olla asuntolan ainoa jota kiinnostaa tuleva jääkiekko-ottelu, ainoa joka oikeasti tuntuu näkevän kuplan ulkopuolelle. Mikä on toisaalta hyvä, mutta joskus tuntuu että ihmiset katsovat kieroon koska en olekaan ihan sellainen kun annan kuvan.

Reputation is what other people know about you. Honor is what you know about yourself.

– Lois McMaster Bujold

Maanantaina tulevat Taikin ennakkotehtävät jännittävät siinä missä Lamkin. Hakeminen kuvataideakatemiaan jännittää eniten koska olen viime aikoina alkanut kyseenalaistamaan sitä että onko minusta sittenkään siksi miksi niin haluan. Haluan olla taiteilija jonka töitä ja teoksia ovat videot, elokuvat. Kuin myös monta muuta. Mutta olenko sitä tarpeeksi koska nautin myös urheilusta (niin sen harrastamisesta kuin katsomisesta - telkkarista tai ihan livenä).

Itsensä kyseenalaistaminen on ehkä kauheinta ikinä. Varsinkin kun miettii että olen ollut taiteen tiellä jo monta vuotta, yläasteelta asti. Tämä on kaikkea sitä mitä halusin ja toivoin, enemmänkin mutta täältä puuttu se urheilussa oleva varmuus, se tuttuus ja turva.

Miten lopettaa itsensä kyseenalaistaminen kun ei voi olla edes oma itsensä niin paljon kuin haluaisi? Varsinkin kun tunnun toistelevan ihmisille että olkaa omia itsejänne, että se on se elämän paras osa. Miksi en osaa olla itse sellainen?