I'm With You

Oh, oh my. Kotini hiljaisuus saa ajatukset rientämään niin kuin myös lähellä hiipivä unihiekan heittäjä. Vielä muutama päivä töitä ja sitten 2 päivää vapaa kunnes on taas töitä. Juu, meikä ei puhu mistään muusta kuin työnteosta - surullista mutta totta.

Toisaalta tänään olen kyllä muutenkin miettinyt itseäni, tutkinut itseäni ja jollain tavalla vain ajatellut itseäni. Pitkälle en päässyt kun alkoi naurattamaan niin hervottomasti, koska oon vaan sellanen sekametelisoppa ettei mitään rajaa taas missään. Kun olen niin romantikko kyynikkyyteni kanssa, mutta toisaalta niin iloinen että masistelen kun oon niin ilonen. Oon molemmat. Oon niin molemmat. It's my way or it's highway! Vai miten se sanonta kuuluukaan kun puhutaan oinaista.. kuka tietää, ken tietää. Ei tarvii kertoa, en jaksais kuunnella muutenkaan.

Kumminkin loppujen lopuksi oon kokenut, että on tärkeää että on oma itsensä. Vaikka välillä en saakaan suustani mitään kun pitäisi tai puhun henkeviä siteiden hyllyttämisestä ei se silti loppujen lopuksi ole niin kaukana minusta. Materialistit varmaan tykkäis musta kun melkein jokaista tavaraa jonka saa tavallisesta ruokakaupasta aiheuttaa reaktion, että "Oon hyllyttänyt tuota!" Haha.

Niin sitä taas mentiin, aloin taas puhumaan töistä. Vaikka mun piti puhua itsestäni vaikka en osaa puhua itsestäni koska mielessäni vaan pyörii sanat jotka on mulle sanottu kun on puhuttu musta ja jotka ei tunnu jättävän jälkiä. Ne vaan leijuu mun yläpuolella. Ne vaan on. Toisaalta koen olevani enemmän läsnä kun katson televsiota tai elokuvaa kuin omaa elämääni eläessä. Koen olevani enemmän kun luen uudestaan ja uudestaan sen kirjan jonka tarinan osaan täydellisesti. Se tarina - seikkailu - on aina sellainen jonkalaista mulla ei ole mahdollisuutta saada, mutta jonka kuitenkin elän joka kerta kun sen kirjan avaan ja aloitan alusta.

Ehkä sen takia mä odotan. Kun puhutaan musta niin aina puhutaan myös odottamisesta koska olen odottamisen mestari. Saan suuremmat sävärit siitä kun lasken päiviä tiettyyn asiaan kuin itse tapahtumasta. Se tapahtuma itsessään kun saattaa olla lyhyempi kuin se nouseva odotus. Tietenkin vedän aina överit ja joudun jopa rajoittamaan odotustani. Joudun huijaamaan itseäni ettei menisi maku. Silti tuntuu että juoksen joka paikkaan kokemaan että elää vaikka en mä ole elänytkään niin kuin jotkut on. Kun huomaan kuitenkin istuvani tässä näin ja tekevän merkintöjä tästä hetkestä, näistä tunteista ja oloista. Tästä huoneesta, tästä kaupungista ja tästä maasta. Laitan ne talteen ja toivon että joskus antaa niille arvoa. Luultavasti sitten kun mua ei enää ole.

Ja muistan kyllä kun aika joka oli niin kaukana, niin pitkällä että minäkään en sitä näkisi oli pelottava asia. Muistan kuinka mua pelotti ulkona kuuluvat äänet yöllä kun yritin nukkua, muistan kuinka haistoin sen kylmän ulkoilman kun yritin nukkua. Muistan lapsuuden punaiset iltataivaat kun olin matkalla kotiin. Vieläkin näen kuinka se tunnelma, se väri saataisiin kuvattu filmille. Osaan niin haistaa kuin maistaa nuo muistot. Pystyn tuntemaan sen kirpeän ilman nenälläni ja kuinka pipo puristaa päätä. Koska painoin ne mieleeni kun ajattelin että jos joku muu ei muista näitä niin minä muistan, että nämä olisivat kertomassa elämästä joka mulla oli joskus. Elämää jota elin kunnes tulin vanhemmaksi.

Ehkä siksi mulla on nykyäänkin vaikeuksia erottaa nuorempaa minää nykyisestä. Ne menee auttamasta sekaisin koska tunnen vieläkin olevani niin vanha kun äskeinen muisto kuin se kammottava ikä joka kolkuttelee ovella. Toisaalta ne kaikki on minä joten asian ei pitäisi olla niin vaikea, koska ne kaikki on minä. Ja kaikki tulevat sekunnit minä olen minä.

Ja hienointa on se, että minä olen minä. Toisaalta mulla ei edelleenkään ole mitään käsitystä itsestäni koska en halua oikeastaan edes tietää mitä muut ajattelevat tai haluan mutta en halua välittää niistä ajatuksista. Ehkä siksi, että koskaan se mitä muut ovat minusta sanoneet eivät ole koskaan koskettaneet. Ne eivät ole koskaan löytäneet mun luo. Toisaalta mun luo ei löydä koska olen pystymetsä jossa ei kulje polkuja vaan siellä pitää tietää miten kulkee tai eksyy. Harvoin kukaan jaksaa edes kävellä sinne metsän reunaan asti.

Se on ihan okei, että kukaan ei jaksa löytää mun luo. Tuntuu oudolta sanoa noin, mutta se on okei. Riemastuttavin asia tuon ymmärtämisessä on sen tajuaminen. Että maailma kaadu vaikka kukaan ei löydä mun luo. Toisaalta jotenkin tuntuu todella typerältä sanavalinnalta käyttää pystymetsää koska pystymetsä. Ja että siellä ei ole polkuja ja että pitää tietää missä kulkee tai eksyy. Hoh hoijaa, herää jo. Mulla on ihania ihmisiä ympärilläni jotka on mun luo löytäneet jollain tavalla, jollain. Ehkä me tavattiin rannalla koska pelkästään metsänä olo olisi varsin tylsää ja puuduttavaa. Mutta siellä ainakin olisi peuroja ja karhuja ja.. vaikka mitä. Lintuja. Siellä olisi pöllöjä.

Toisaalta pystymetsä on just täydellinen. Miettikääpä niitä kaikkia puita mitä siellä on. Oh. Ja sitä auringonvaloa joka siivilöityy oksiston läpi ja pehmeä sammal sun selän alla. Huh huijaa. Metsänä olo on aika hemmetin jees.