Jos mä kuolen nuorena

Tämä päivä melkein liikkuvana kuvana. Tuntuu, että juuri tämä torstai on vain jatkunut ja jatkunut. Ehkä se johtui lyhyestä työpäivästä, luomisen tuskasta, ihanista unista ja varsin epämääräisen oudoista asioista. 

Yllä olevista gif:eistä huomaa, että meikä on saanut uuden lampun. Tai vanhan lampun koska se on keittiöstä. Hehe. Säilyy kuulemma paremmin kun roikkuu katosta ja semmosta. Tänään on myös ensimmäinen ilta pitkään aikaan tai oikeastaan koko keväänä kun voi olla paljain varpain ikkuna auki. Kevät on tulossa, on on!

Toisaalta tunnen kuinka käteni hikoavat ilman syytä koska tunnen väreileväni. En ole edes katsonut elokuvia tai tv-sarjoja tänään, paitsi nyt Huippiksen, mutta en mitään sellaista joka voisi imaista minut tästä nyt toiseen todellisuuteen, toiseen hetkeen ja tilanteeseen. Paikkaan jossa nämä jutut olisivat jo tapahtuneet tai olisivat vasta tapahtumassa.

Ristiriitaisuuksien verkko tuntuu kiristyvän, odotuksen tuoma tuska humisee korvissa kun huomaan nauravani tavallisessa arjessa oleville asioille. Sanankäänteille ja asioille, enkä edes osaa selittää miksi nauran. Tavoilleni uskollisena nauruni tarttuu ja siinä sitä nauretaan, naureskellaan ja hymistellään. Kaikki on surrealistista kunnes kajahdetaan takaisin siihen hetkeen ja mietitään mikä olikaan niin hauskaa. Ei muista, muistin katkos. Mitä tapahtui? Muistan vaan nauravani ja kuinka on sellainen lämmin olo. Jos joku kertoo syyn naurulle ei voi kuin ihmetellä miksi juuri tuolle. Dorka mikä dorka.

Mulla on niin lämmin, vaikka pitäisi palella. Kuin tuli vyöryisy ulos huokosistani ja lämpö leviäisi ympärilleni. Työkaverini sanoikin että oon se pohjoisen lämmin tyttö jolla ei ole ikinä kylmä. Eihän mulla harvemmin ole. 

Tajuan vain kaipaavani siihen uneen jossa kuvasin sitä dokumenttia auringonnousuista. Päässäni uni on jatkunut jo sen verran että kuvasin jo auringonlaskuja ja tapasin siellä ihmisiä. Niiden ihmisten kanssa sitten juteltiin joka nousun ja laskun aikaan joko hänestä, minusta tai molemmista. Kaikki nauhoitettiin. Kaikki oli todellista. Niin paljon tavallisia ihmisiä, niin erilaisia tarinoita, niin paljon rakkautta. Niin paljon arvostusta. Muistan ja tunnen edelleenkin sen punaisen ja sinisen vaihtuvan rajan. Kuinka karheaa tai märkää se hiekka oli niillä rannoilla tai kuinka kerrostalojen katoilla tuuli kovasti niin että posket oli punaiset. Mutta ennen kaikkea muistan ne ihmiset, joiden silmät hohti kun ne katsoi sinne valoon ja puhui tunteistaan. 

Tuo on niin puoliksi unta kuin puoliksi kuvitelmaa että olen täysin menettänyt sen rajat. Se lähti pienestä hetkestä ja se on nyt kasvanut. Huomenna se on jo kadonnut. Niin se painava hiekka rannalla kuin kerrostalon viileät seinät ja hiljaiset kadut. On vaan lämmin muisto punaisesta, lisääntyvästä kuin vähentyvästä valosta ja dokumentin nimi. In sunrises and sundowns. 

Tietenkin jos yrittäisin tuota toteuttaa, en saisi mitään aikaan. Se idea ja sen tilanne ja lopputulos on päässäni aivan liian kaunis ja en koskaan pääsisi lähelle sitä mitä haen. En koskaan pääsisi lähelle ja se välimatka päässä olevan tapahtumien kuin todellisuuden kanssa rikkoisi molemmat ja minut. Vaivuttaisi minutkin siihen lopulliseen pimeyteen. Joten tehtäväkseni jää vain jakaa nuo. Jakaa, ehkä joku muu osaa.