As Time Goes By

Tämä päivä kuvina. Whee. Such a beautiful dog over here! Nii ja asia joka melkein liippaa Pottermorea, lol.

Heavy Metal Lover

Oh my mikä lauantai pitkään, pitkään aikaan! Tuntuu jotenkin järjettömältä ajatella, että nyt on vasta sunnuntai.. vai pitäisikö sitä sanoa jo? Sillä jos olisin osannut aavistaa miten päräyttävä eilisestä tulisi niin olisin varmaan nauranut itseni saunan taakse jo aikaa sitten.. haha.

Tuntuu jotenkin nyhvältä laittaa vain jotain web kamera kuvia ennen eilisen suuria seikkailuja ja uusien ihmisten kohtaamista mutta sellaista se on, vaikak oli mulla kyllä kamera mukana. Vanha rouva nimittäin. ;)

Eilen siis kun nyt asiaan yhtään pääsen oli kaverini tuparit joiden teemana oli sellainen iloinen 20-luku kuin klassinen 50-luku. Teemaväritkin taisivat olla ja yritin pukeutua niiden mukaan ja tein varsin vahvat, epätasaiset rajaukset silmiin. Uu, uu. Yritin myös taltuttaa kuontaloani sellaiseen 20-luvun fiilikseen, mutta se jotenkin jäi matkan varrelle kun löysin itseni seikkailemasta keskellä metsää Helsingissä, hehe. Ei sillä, se pieni kävelylenkki oli varsin mainio ja ihana. Seuraavan kerran osaan kyllä jäädä oikealla pysäkillä. ;)

Seikkailuun viitaten niin meikän suunnistustaito ei kyllä pettänyt missään vaiheessa, vaikka kiersinkin pienen lenkin. Eli koko ajan olin kartalla olinpaikastani, mutta se minne piti mennä oli välillä vähän hakusessa, heheh. Kunnialla selvittiin kuitenkin perille ja siellä sitten saikin syödä kaikkea hyvää om nom nom. Ja kahvilikööriäkin tuli nautittua. Oli muuten hyvää likööriä, juuri täydellistä. Unohtamattakaan seuraa ja niitä ihmisiä johon tutustuin. Ohh. Ja vaikka siellä muutama tuttu jo oli, mutta oli aivan äärettömän mukavaa tutustua uusiin ihmisiin ja kyllä sitä juttua tuntui myös tulevan. Varsinkin sisäpiiri juttuja.. ;)

Lupaan siis, että kunhan vain saan kuvattua vanhassa rouvassa olevan filmin loppuun niin kehitän sen, ihan varmasti!

Kun sitten lopulta pääsin kotio oli maailman järkyttävintä huomata että kello oli jo yhdeksän, vastahan se oli ollut viisi ja muuta tuollaista mukavaa. Siivosinkin siinä sitten vessan kun kotiin pääsin ja tein sudokuja ja katsoin Terra Novan jakson kerrankin telkkarista. Niin ja jatkoin sudokujen tekemistä aina niin kauan kun MTV3 Leffa-kanavalta tuli Kauna ja naureskelin sille kuinka ei-pelottava kyseinen elokuva on..

Kyseinen gif myös kertoo kuinka duck-face niin kuin minäkin voi muuntautua muka glamour neidiksi. Haha.

Last Resort

Oh my. Viikonloppu, jee. Jos unohdetaan että olen tänään 15 minuuttia urheillut cross-trainerillä niin olen aika ahkerasti istunut tässä koneen ääressä koko päivän. Tietenkinhän meidän pitää unohtaa, että aamulla oli töitä mutta sehän on normaalia.

Huomenna on kaverin tuparit, sitä ennen töitä! Mun on koko päivän pitänyt katsoa että onko vanhassa rouvassa vielä filmi sisällä vai ei, mutta Doctor Who on taas vienyt mun keskittymiskyvyn. Toisaalta jos puhutaan keskittymiskyvystä ja sen puutteesta niin olen täysin lahjakkaasti 4 jakson aikana onnistunut niin meikkaamaan kuin tekemään muutaman giffin. Unohtamatta tietenkään netissä päätöntä samoilua, mutta mitäs pienistä.

Ulkona on satanut ja se on IHANAA. Ulkona satoi, siis tihutti, kun tulin töistä. Ah. Me likey, likes!

Jotenkin hurmaavaa kuunnella Papa Roachia monen vuoden jälkeen, vaikka olenkin jäänyt nyt luukuttamaan tätä yhtä ja samaa biisiä. Se on vaan niin muistorikas. Teini-minä kiittää ja kumartaa ja nostaa kunnioittavasti käden ylös muistuttaakseen, että näin pitkälle ollaan sitten tultu. Millonkohan viimeksi kuulin tämän biisin? En tiedä.

Vaikka eilen tapahtui yllättäviä yhteydenottoja niin niitä on tapahtunut tänäänkin. Enää yksi työpäivä ja sitten jopa 2 päivän vapaa ennen seuraavaa työpäivää. Jos vaikka raahautuisi tästä ylös, söisi iltapalaa ja vaikka katsoisi sen vanhan rouvan filmitilanteen. Heh.

Jos mä kuolen nuorena

Tämä päivä melkein liikkuvana kuvana. Tuntuu, että juuri tämä torstai on vain jatkunut ja jatkunut. Ehkä se johtui lyhyestä työpäivästä, luomisen tuskasta, ihanista unista ja varsin epämääräisen oudoista asioista. 

Yllä olevista gif:eistä huomaa, että meikä on saanut uuden lampun. Tai vanhan lampun koska se on keittiöstä. Hehe. Säilyy kuulemma paremmin kun roikkuu katosta ja semmosta. Tänään on myös ensimmäinen ilta pitkään aikaan tai oikeastaan koko keväänä kun voi olla paljain varpain ikkuna auki. Kevät on tulossa, on on!

Toisaalta tunnen kuinka käteni hikoavat ilman syytä koska tunnen väreileväni. En ole edes katsonut elokuvia tai tv-sarjoja tänään, paitsi nyt Huippiksen, mutta en mitään sellaista joka voisi imaista minut tästä nyt toiseen todellisuuteen, toiseen hetkeen ja tilanteeseen. Paikkaan jossa nämä jutut olisivat jo tapahtuneet tai olisivat vasta tapahtumassa.

Ristiriitaisuuksien verkko tuntuu kiristyvän, odotuksen tuoma tuska humisee korvissa kun huomaan nauravani tavallisessa arjessa oleville asioille. Sanankäänteille ja asioille, enkä edes osaa selittää miksi nauran. Tavoilleni uskollisena nauruni tarttuu ja siinä sitä nauretaan, naureskellaan ja hymistellään. Kaikki on surrealistista kunnes kajahdetaan takaisin siihen hetkeen ja mietitään mikä olikaan niin hauskaa. Ei muista, muistin katkos. Mitä tapahtui? Muistan vaan nauravani ja kuinka on sellainen lämmin olo. Jos joku kertoo syyn naurulle ei voi kuin ihmetellä miksi juuri tuolle. Dorka mikä dorka.

Mulla on niin lämmin, vaikka pitäisi palella. Kuin tuli vyöryisy ulos huokosistani ja lämpö leviäisi ympärilleni. Työkaverini sanoikin että oon se pohjoisen lämmin tyttö jolla ei ole ikinä kylmä. Eihän mulla harvemmin ole. 

Tajuan vain kaipaavani siihen uneen jossa kuvasin sitä dokumenttia auringonnousuista. Päässäni uni on jatkunut jo sen verran että kuvasin jo auringonlaskuja ja tapasin siellä ihmisiä. Niiden ihmisten kanssa sitten juteltiin joka nousun ja laskun aikaan joko hänestä, minusta tai molemmista. Kaikki nauhoitettiin. Kaikki oli todellista. Niin paljon tavallisia ihmisiä, niin erilaisia tarinoita, niin paljon rakkautta. Niin paljon arvostusta. Muistan ja tunnen edelleenkin sen punaisen ja sinisen vaihtuvan rajan. Kuinka karheaa tai märkää se hiekka oli niillä rannoilla tai kuinka kerrostalojen katoilla tuuli kovasti niin että posket oli punaiset. Mutta ennen kaikkea muistan ne ihmiset, joiden silmät hohti kun ne katsoi sinne valoon ja puhui tunteistaan. 

Tuo on niin puoliksi unta kuin puoliksi kuvitelmaa että olen täysin menettänyt sen rajat. Se lähti pienestä hetkestä ja se on nyt kasvanut. Huomenna se on jo kadonnut. Niin se painava hiekka rannalla kuin kerrostalon viileät seinät ja hiljaiset kadut. On vaan lämmin muisto punaisesta, lisääntyvästä kuin vähentyvästä valosta ja dokumentin nimi. In sunrises and sundowns. 

Tietenkin jos yrittäisin tuota toteuttaa, en saisi mitään aikaan. Se idea ja sen tilanne ja lopputulos on päässäni aivan liian kaunis ja en koskaan pääsisi lähelle sitä mitä haen. En koskaan pääsisi lähelle ja se välimatka päässä olevan tapahtumien kuin todellisuuden kanssa rikkoisi molemmat ja minut. Vaivuttaisi minutkin siihen lopulliseen pimeyteen. Joten tehtäväkseni jää vain jakaa nuo. Jakaa, ehkä joku muu osaa.

I'm With You

Oh, oh my. Kotini hiljaisuus saa ajatukset rientämään niin kuin myös lähellä hiipivä unihiekan heittäjä. Vielä muutama päivä töitä ja sitten 2 päivää vapaa kunnes on taas töitä. Juu, meikä ei puhu mistään muusta kuin työnteosta - surullista mutta totta.

Toisaalta tänään olen kyllä muutenkin miettinyt itseäni, tutkinut itseäni ja jollain tavalla vain ajatellut itseäni. Pitkälle en päässyt kun alkoi naurattamaan niin hervottomasti, koska oon vaan sellanen sekametelisoppa ettei mitään rajaa taas missään. Kun olen niin romantikko kyynikkyyteni kanssa, mutta toisaalta niin iloinen että masistelen kun oon niin ilonen. Oon molemmat. Oon niin molemmat. It's my way or it's highway! Vai miten se sanonta kuuluukaan kun puhutaan oinaista.. kuka tietää, ken tietää. Ei tarvii kertoa, en jaksais kuunnella muutenkaan.

Kumminkin loppujen lopuksi oon kokenut, että on tärkeää että on oma itsensä. Vaikka välillä en saakaan suustani mitään kun pitäisi tai puhun henkeviä siteiden hyllyttämisestä ei se silti loppujen lopuksi ole niin kaukana minusta. Materialistit varmaan tykkäis musta kun melkein jokaista tavaraa jonka saa tavallisesta ruokakaupasta aiheuttaa reaktion, että "Oon hyllyttänyt tuota!" Haha.

Niin sitä taas mentiin, aloin taas puhumaan töistä. Vaikka mun piti puhua itsestäni vaikka en osaa puhua itsestäni koska mielessäni vaan pyörii sanat jotka on mulle sanottu kun on puhuttu musta ja jotka ei tunnu jättävän jälkiä. Ne vaan leijuu mun yläpuolella. Ne vaan on. Toisaalta koen olevani enemmän läsnä kun katson televsiota tai elokuvaa kuin omaa elämääni eläessä. Koen olevani enemmän kun luen uudestaan ja uudestaan sen kirjan jonka tarinan osaan täydellisesti. Se tarina - seikkailu - on aina sellainen jonkalaista mulla ei ole mahdollisuutta saada, mutta jonka kuitenkin elän joka kerta kun sen kirjan avaan ja aloitan alusta.

Ehkä sen takia mä odotan. Kun puhutaan musta niin aina puhutaan myös odottamisesta koska olen odottamisen mestari. Saan suuremmat sävärit siitä kun lasken päiviä tiettyyn asiaan kuin itse tapahtumasta. Se tapahtuma itsessään kun saattaa olla lyhyempi kuin se nouseva odotus. Tietenkin vedän aina överit ja joudun jopa rajoittamaan odotustani. Joudun huijaamaan itseäni ettei menisi maku. Silti tuntuu että juoksen joka paikkaan kokemaan että elää vaikka en mä ole elänytkään niin kuin jotkut on. Kun huomaan kuitenkin istuvani tässä näin ja tekevän merkintöjä tästä hetkestä, näistä tunteista ja oloista. Tästä huoneesta, tästä kaupungista ja tästä maasta. Laitan ne talteen ja toivon että joskus antaa niille arvoa. Luultavasti sitten kun mua ei enää ole.

Ja muistan kyllä kun aika joka oli niin kaukana, niin pitkällä että minäkään en sitä näkisi oli pelottava asia. Muistan kuinka mua pelotti ulkona kuuluvat äänet yöllä kun yritin nukkua, muistan kuinka haistoin sen kylmän ulkoilman kun yritin nukkua. Muistan lapsuuden punaiset iltataivaat kun olin matkalla kotiin. Vieläkin näen kuinka se tunnelma, se väri saataisiin kuvattu filmille. Osaan niin haistaa kuin maistaa nuo muistot. Pystyn tuntemaan sen kirpeän ilman nenälläni ja kuinka pipo puristaa päätä. Koska painoin ne mieleeni kun ajattelin että jos joku muu ei muista näitä niin minä muistan, että nämä olisivat kertomassa elämästä joka mulla oli joskus. Elämää jota elin kunnes tulin vanhemmaksi.

Ehkä siksi mulla on nykyäänkin vaikeuksia erottaa nuorempaa minää nykyisestä. Ne menee auttamasta sekaisin koska tunnen vieläkin olevani niin vanha kun äskeinen muisto kuin se kammottava ikä joka kolkuttelee ovella. Toisaalta ne kaikki on minä joten asian ei pitäisi olla niin vaikea, koska ne kaikki on minä. Ja kaikki tulevat sekunnit minä olen minä.

Ja hienointa on se, että minä olen minä. Toisaalta mulla ei edelleenkään ole mitään käsitystä itsestäni koska en halua oikeastaan edes tietää mitä muut ajattelevat tai haluan mutta en halua välittää niistä ajatuksista. Ehkä siksi, että koskaan se mitä muut ovat minusta sanoneet eivät ole koskaan koskettaneet. Ne eivät ole koskaan löytäneet mun luo. Toisaalta mun luo ei löydä koska olen pystymetsä jossa ei kulje polkuja vaan siellä pitää tietää miten kulkee tai eksyy. Harvoin kukaan jaksaa edes kävellä sinne metsän reunaan asti.

Se on ihan okei, että kukaan ei jaksa löytää mun luo. Tuntuu oudolta sanoa noin, mutta se on okei. Riemastuttavin asia tuon ymmärtämisessä on sen tajuaminen. Että maailma kaadu vaikka kukaan ei löydä mun luo. Toisaalta jotenkin tuntuu todella typerältä sanavalinnalta käyttää pystymetsää koska pystymetsä. Ja että siellä ei ole polkuja ja että pitää tietää missä kulkee tai eksyy. Hoh hoijaa, herää jo. Mulla on ihania ihmisiä ympärilläni jotka on mun luo löytäneet jollain tavalla, jollain. Ehkä me tavattiin rannalla koska pelkästään metsänä olo olisi varsin tylsää ja puuduttavaa. Mutta siellä ainakin olisi peuroja ja karhuja ja.. vaikka mitä. Lintuja. Siellä olisi pöllöjä.

Toisaalta pystymetsä on just täydellinen. Miettikääpä niitä kaikkia puita mitä siellä on. Oh. Ja sitä auringonvaloa joka siivilöityy oksiston läpi ja pehmeä sammal sun selän alla. Huh huijaa. Metsänä olo on aika hemmetin jees.

Bleed It Out

Web kamera laatua parhaimmillaan! Alin kuva on vain muistutus ex-kämpikselle Heidille että minkälaisen kirjakasan neiti saa lainaan. Enjoy! Toisaalta sain viimeisen kirjan (päällimmäinen) luettua eilen kun kello näytti 01.47 ja viimeksi olin katsonut kelloa puolilta öin. Sitä ennen oli hämärä muistikuva että jos nyt nousen ja menen olkkariin näen Terra Novan, mutta enpä mennyt vaan jäin lukemaan.

Kirjan loppu on nyt yhtä sekamelskaa päässäni, kun se ei ole vielä järjestäytynyt kunnolla. Yleiskuva alkaa selkeytyä tunti tunnilta, useamman kahvikupin jälkeen. Oikeastaan olen iloinen että eilen siivosin enkä lukenut, vaikka kirja tulikin luettua loppujen lopuksi aikataulua edellä. Oma, päänsisäinen deadline, oli/on tänään klo 15. Kello on puoli kaksi, ou jea. Joskus kyllä niin hirveästi hirvittää tämä suorittamisen tarve, on se sen verran sisään juurrettu. Toisaalta kirjasarjan viimeisessä osassa esiintyneet asiat ovat kyllä antaneet oman näkemyksen tähänkin asiaan, huh huh.

Aamun olen viettänyt TV:n edessä katsoen niin Huippista kuin Helsingin herraa kuin myös uusiman Terra Nova jakson. Heh. Neljäs kuppi kahvia menossa ja huomenna pitäisi nousta aikaisin. Tiistaista lauantaihin sitten taas töitä. En näköjään osaa nauttia tästä hetkestä, yh.

Pitää kyllä tunnustaa että en ole koskaan osannut nauttia hetkestä sillä tavalla, suunnitellulla tavalla. Nautin tästä odottamisen riemusta (ei se sitä aina ole, mutta kuitenkin) ja olen aina odottanut sitä seuraavaa asiaa. Aina, jo lapsuudessani. Ala-asteella kun oli kesäloman ensimmäinen päivä niin odotin syksyn ensimmäistä koulupäivää. Olen niin kiero ettei mitään rajaa. Ja en edes pitänyt ala-asteella olosta, mutta ilman rutiineja eläminen oli jotain kamalaa. Vaikka en nykyäänkään tee mitään ihmeellistä on elämäni täynnä rutiineja. Istun bussissa aina samassa paikassa ja ahdistaa jos en pääse siihen. Tällaiset asiat tuovat turvaa.

Kierolla tavalla ainakin.

Keep on Livin'

Mulla on Nälkäpeli -kirjasarjan viimeinen kirja kädessä. Oon lukenutkin sitä vähän. Kyseinen ilmeily tulee siitä että tänään oli viikon vika työpäivä, muahah! On lauantai ja olo kuin olisi sunnuntai, vieläkin. Kauppa oli täynnä ihmisiä klo 09.36 ja en voi vain ymmärtää. Kaupathan oli kiinni vain päivän, miksi niin tärkeää ostaa kaikki? Ei ymmärrä.

Katnississä ja Aylassa on paljon samaa. Kuka on Ayla? No Ayla, the most loved fictional character in the books I've ever read. Eli Jean M. Untinen-Auelin Maan Lapset -kirjasarjan päähenkilö. Öhm. Kuuletteko faniuteni kohinan? Anyone? Tai siis niin. Olenhan ollut koukussa kyseiseen kirjasarjaan teinistä asti ja sekin on jo loppu. Ugh. Ayla on silti mun sankarini, forever. Katniss kuuluu ehkä samaan kastiin, ovat niin samanlaisia nuo tyttökullat.

Oon myös yksin kotona tämän illan. Ah. Niin ja Terra Nova tänään. Khihi. Pitäisi vielä katsoa tän viikon noi tv-sarjojen jaksot jotka oon vaan jättänyt katsomatta. Gah. Pitäisi siivota huone koska meille tulee koiranpentu.

Kattokaa nyt tota pisamanaamaa. Ihan niin kuin minä kesällä, vai mitä?

Diet Mountain Dew

You're no good for me 

Baby, you're no good for me 

You're no good for me 

But baby I want you

Jotenkin tämä kamalan ihana Lana Del Reyn biisi Diet Mountain Dew kertoo jotain siitä miten kamalan tärkeästi ja hanakasti kiinnitän itseni asioihin jotka eivät ole tärkeitä. Kuinka hukkaan itseni niihin löytääkseni itseni uudestaan entistä vahvempana. Tämän vuoden pääsiäinen on antanut minulle aikaa lukea ja lukenut minä olen, sydämeni kyllyydestä. 

Onko teille koskaan käynyt niin että kun luettu, oikeastaan ahmitte, jotain kirjaa ihan mieletöntä tahtia että kun vihdoin luette ne viimeiset sanat ja suljette kirjan voisitte vain nukahtaa koska väsyttää? Kun olette kuitenkin eläneet yhden uudenlaisen elämän, olette kokeneet sen vahvasti. Ja kun aivonne yrittävät saada tuota informaatiomäärää järjesteltyä sellaiseen järjestykseen että voisitte oikeasti jopa käyttää lukemianne asioita on lopputuloksena vain humiseva päänsärky. Tai päänsäryksi luettava paine joka kertoo että siellä nyt raksutetaan ylitöitä.

Illalla mennessäni nukkumaan tai siis sammahtaessani siinä klo 22 aikoihin voin sanoa että minulla oli nimenomaan tuo päänsärky, tuo jomotus. Liikaa tietoa ja liian vähän aikaa laittaa sitä järjestykseen. Nukkuessani 12 tuntia saivat aivoni täydellisen ajan järjestellä kaikki se informaatio niin että se helposti käytettävissä kun sitä tarvitsen. No mitä sitten luin niin ahkerasti? Kaikki jotka ovat Facebook ystäviäni ja seuraavat Tumblr:ni tietävät että olen vihdoin kahminut käteeni Suzanne Collinsin Nälkäpelin sarjan. Ensimmäinen kirja luettu ja toinen yli puolilta välin. Huomenna ostan kolmannen ja sitten parin viikon sisällä lainaan ne kaverilleni. Mahtava pelisuunnitelma vai mitä?

Sen takia olenkin nyt konfiklitta koska söin äsken ja pidin mitä 15 minuutin tauon lukemisesta. Ja halu tarttua kirjaan on kova, hyvin kova. Toisaalta tunnen taas sen, sen jomotuksen päässäni. Liikaa tavaraa, liian vähän aikaa. Mitä siis teen? Tartun siihen kirjaan ja luen sen loppuun niin, että huomenna töiden jälkeen voin sen lukea koska olen yksin kotona. Muahaha.

Niin.. pitäisihän se elokuvakin nähdä. Heh. Kuka muuten nyt ymmärtää tämän biisin ja sen sanojen yhteensopivuuden minun kanssani? Oli kyse mistä tahansa asiasta voin tehdä siitä itselleni vahingollista. Ihmisenä olo on.. ihmeellistä.